Tervetuloa takaisin! Tervetuloa tunne, että ei tiedä, koskeeko vatsaan vai selkään. Olin jo melkein unohtanut mitä onkaan olla nainen. tai en unohtanut, mutta kolmen kuukauden ajan olin kuvitellut siirtyneeni seuraavaan elämänvaiheeseen.
Olin kehuskellut ystävättärille, miten asia ei vaivannut minua henkisesti laisinkaan. Ja tottahan se olikin: olin aivan liian täystyöllistetty vaihtamaan kuivaa paitaa, ettei millekään elämä-on-ohi-olen-vanha-surkuttelulle jäänyt aikaa eikä energiaa.
Olin elänyt kolme kuukautta kuin sumussa. Normaali elämäni oli varastettu. Olin vankina vieraassa kehossa. Kehossa, joka tasaisesti tunnin välein kuumeni hehkuvaksi kekäleeksi ja tulvi hikeä niin, että napakin lainehti. Kehossa, joka paisui ja turposi ja jonka joka poimuun - joita tuntui tulevan lisää joka päivä - iljettävä hiki pesiytyi. Kävin suihkussa monta kertaa päivässä.
Ennen kuvittelin, että pilakuvien paidanhelmaa leyhyttelevät naiset olivat vahvasti karrikoituja hahmoja. Eivät olleet.
En juuri poistunut kotoa. Luojan kiitos työni on kodin yhteydessä. Kauppareissutkin olivat painajaisia. Jos oikein hyvä tuuri kävi (yleensä ei käynyt), onnistuin hikoilematta sukkuloimaan F1-vauhtia marketin lävitse haalien kiireesti kärryyn tarpeelliset tavarat ja pikavauhtia kassan kautta ulos. Viimeistään autossa kekälekohtaus iski. Yleensä se kyllä iski kassajonossa.
Kaupassa yritin aina keskittyä ostoslistaani ja tavaroiden noukkimiseen vältellen viimeiseen asti tuttuja joiden kanssa joutuisi juttusille.
Tunnen, miten hikipisaroita - ei, vaan niagaran putous- valuu pitkin naamaani. Onneksi ei ole meikkiä. Selkä on aivan märkä. Pää on tulikuuma, naama varmasti tulipunainen. Juu, täytyykin tästä jatkaa. Hyvää päivänjatkoa!(haista sinä, mitä hyvää siinäkin muka on!!?)
Huokaus, siitä päästiin, mutta niin olin päässyt muistinvaraisesta ostoslistastanikin. Arviolta jotain kyytiin ja äkkiä ulos. En jää odottelemaan uutta kohtausta.
Sitäköhän tämä nyt oikeasti on? Mummotautia? Käynti gynekologilla vahvistaa asian. Ei, rouva, ette te sairas ole, oireet johtuvat syntymävuodesta. Kiitos!
Nelisen viikkoa hiessä kylpemistä, sydämen tykytystä (usein pelkäsin, että se pomppaa rinnasta ulos, niin lujaa ja nopeaan se löi) ja paniikkikohtauksen omaisia hengenahdistuksia. Päätin pyytää apua homeopaattiystävältäni.
Aloitimme kuurin. 3 viikkoa yhtä vahvuutta, sitten 3 viikkoa seuraavaa. Olen itsekin opiskellut homeopatiaa ja muitakin luontaishoitoja, joten tunnen niiden vaikutusmekanismit, enkä ole skeptinen tehon suhteen. En vain olisi uskonut itsestäni tätä: istun tietokoneella googlettamassa tietoa vaihdevuosista, oireista, hormonikorvaushoidosta, kenelle on hyötyä - ja minkälaista. Jos käytät, yhden syövän riski pienenee, toisen suurenee. Jos et käytä, tulee osteoporoosi ja sydäninfarkti. No, minä liikun paljon enkä polta. Ei vakuuta kuitenkaan.
yhtäkkiä tajuan, kuinka valtavan paljon rakastan tervettä kehoani. en halua tulla vanhaksi ja raihnaiseksi, ennenkaikkea en halua mitään salakavalaa syöpää tai verisuonitautia. En halua!
Tuntuu, että pää hajoaa tähän pähkäilyyn. Joutua nyt tekemään niin suuria ja kauaskantoisia ratkaisuja oman terveyden suhteen. Toisaalta sitä haluaa pitää ohjat käsissään, hallita kaikkea, toisaalta se tuntuu aivan liian suurelta vastuulta. Mitä, jos valitsen väärin?
Vajaa kolme viikkoa homeopaattisia. Ei merkittävää vaikutusta. Luottamus on koetuksella. Ja entä, jos on väärä aine? Toiset kolme viikkoa vähintään, ennen kuin tietää, että auttaako. Olen syönyt soijajugurttia niin paljon, että kohta sitä pursuu korvistakin. Luen netistä, että salviasta olisi apua. Siispä salviapuristeita.
Neljä viikkoa homeopaattisia, viikko salviaa. Hikoilu on poissa.
En saata uskoa. O.M.G. En hikoile! Eläköön homeopatia, eläköön salvia.....vai liekö sittenkään salvia. Jätän sen kokeeksi pois. Olenpa rohkea!
Viikko ilman salviaa. Ei vieläkään hikoilua. Mutta paksu minä olen. Naama on pöhöttynyt. Maha on pullea. Tuntuu, että kehoa peittää joka paikasta kahden sentin taikinakerros. Rinnat aristavat.
Ja olen kiukkuinen. Voi taivas, miten minä olenkaan kiukkuinen. Kaikki ärsyttää. Ihan kaikki.
Sitten eräänä aamuna totuus pulahtaa vessanpyttyyn. Ihana, kirkkaanpunainen totuus. Se olikin PMS! Siunattu PMS!!
Halleluja! Nyt tiedän, miltä sinkkuelämän Samanthasta tuntui....paitsi että nyt ei liattu minkään miehen silkkilakanoita.
Toki ymmärrän, että meillä menkkareiden kanssa on enemmän yhteisiä vuosia takana kuin mitä niitä on edessäpäin, mutta huomaan, miten viisaasti luonto kaiken hoitaa. En ollut vielä sittenkään valmis luopumaan, en niin varoittamatta. Vaikka koppavasti yritin sellaista esittää.
