Aasiäitinä

Vihdoinkin minä sain sinut kainalooni. Suloisen,pehmoisen,pitkäkorvaisen aasivauvan. Tai ethän sinä enää mikään vauva ole, vuoden vanha pojan koltiainen. Yli vuoden olin tätä onnen hetkeä odottanut. Ja monta vuotta tästä haaveillut.
Ja minulle kävi kuin ensisynnyttäjille usein (tai toisinaan,mistä minä tiedän)

Kuva (c) Päivi Parkkinen

 Katselin tuota hellyttävää otusta (joka ei suostunut menemään eteen- eikä taaksepäin, luimisti pitkiä korviaan, pyöritteli päätään ja jumitti paikoillaan) ja mietin:
Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään? Seesteisen onnen sijasta olin täynnä epäilyksiä ja ihmetystä, huolta ja stressiä. Lauman järjestys on sekaisin, otus tarvitsee oman tarhan, aasinpitävän. Toiset pelkäävät tai potkivat, tai molempia. Entä jos se saa kaviokuumeen, aaseihinhan sellainen oikein hyppää tuoreen ruohon näkemisestäkin. Mitä minä sen kanssa teen?


Sitten se katsoo minua suurilla tummilla silmillään, jotka - kaikkien klisheiden äiti - ovat kuin metsälammet, painaa päänsä kainalooni ja vaatii hellyyttä. Tajuan, että tämä kaveri on suuri opettaja. Kaikki on ajateltava aivan uusiksi. Melkein mikään, minkä elämäni varrella olen oppinut hevosten kanssa toimimisesta, ei toimi aasin kanssa. Tyyppi vetää ihmisen todella nöyräksi.

Huomaan tulleeni jopa hitusen ylimieliseksi sen suhteen, mitä olen oivaltanut läsnäolon merkityksestä hevosten kanssa, vuoropuhelusta, kosketuksesta, herkkyydestä. Tämä kaveri vie tuon kaiken aivan uudelle tasolle. Pysähtymisen, hetkessä olemisen, kiireen unohtamisen. Minulla ei enää olekaan vastauksia, ei valmista konseptia, ei "läsnäolo-tuotetta" jota rutiinilla opettaa muille. Olen tyhjän päällä, aivan uuden äärellä. Olen löytänyt mindfulnessin aloittelijan mielialan, ihmettelyn, kuin kohtaisi jonkin asian ensimmäistä kertaa.

Ja - WAU - se tuntuu aivan mahtavalta! On hurjan vapauttavaa olla tietämättä.