Sillä kertaa se oli tavallistakin vastenmielisempää.
Aivan. Vastenmielinen. Se oli se sana, jota olin hakenut. Ei se ollut julmaa tai edes pahaa. Ainoastaan vastenmielistä.Eikä se varmastikaan kestänyt kauaa. Tosin tuntui, että sitä jatkui loputtomiin. Hyvä Jumala, päästä minut tästä.
Se ei tehnyt kipeää. Olisikin tehnyt. Kipu olisi ollut kunnollinen syy sanoa ei. Mutta kipua en voinut teeskennellä. Kaikkea muuta kylläkin.
Milloin kehoni oli alkanut torjua asian, joka oli joskus tuottanut hyvää oloa? Vai oliko se mieli? Oliko mieleni päättänyt, miltä kuului tuntua? En enää muista.
Miksi? Miksi suostuin tähän näytelmään? Osin kai itseni vuoksi. Niin oli minulle helpompaa. Mutta myös siksi, että rakastin häntä yhä. Sydäntäni raastoi ajatus, että loukkaisin häntä niin pahoin.
Rakastin. Mutta rakastin kuin veljeä. Halusin sulkea hänet syliini ja silittää uneen. Pidellä siinä ja vartioida hänen untaan. Suojella maailman pahuudelta.
Hän nukkuu tyytyväisenä vieressäni. Annan itsenikin vaipua uneen. Unessa lepään hellässä sylissä. Onko se mies tai nainen, en tiedä....ehkä karhu tai susi. Se on hellä ja rakastava syli. Se ei odota minulta mitään. Ei vastapalvelusta turvasta ja hellyydestä......

-Amanda Tuhkalainen; Unessa -

Yllä oleva teksti johdatti minut ajattelemaan viimekertaisen blogikirjoitukseni teemaa hieman syvemmin. Miten oletuksemme toisten tunteista ja ajatuksista huomaamatta ohjaavat käyttäytymistämme kaikilla elämänalueilla.
Silmiini osui sosiaalisessa mediassa sarja vanhoja valokuvia, jotka pariisilainen valokuvaaja Sebastian Lifshitz oli koonnut mm.kirpputoreilta löytämistään kuva-albumeista. Erityistä näissä vuosikymmenten takaisissa kuvissa oli, että ne kaikki esittivät samaa sukupuolta olevia pareja.
Miten rohkeaa oli täytynyt olla noina aikoina otattaa ja kehityttää sellaiset kuvat. Miten varmoja, vahvoja ja ylpeitä noiden ihmisten on täytynyt olla olemalla vapaasti oma itsensä muiden ajatuksista piittaamatta aikana, jonka yleisen ajattelutavan ahtauden nykyihminen voi vain aavistaa.
Vai onko se sittenkään pelkkä aavistus? Onko ajattelun ahtaus vieläkään kovin vierasta?

Homoseksuaalisuus ei tänä päivänä (Euroopassa) ole enää rikos, mutta vaatii varmasti suunnatonta rohkeutta ja itsetuntemusta kyetä sallimaan itselleen vapaus olla juuri sellainen kuin on.
Kuitenkin väittäisin, että oma päämme - ja sen lisäksi jokin kummallinen kollektiivinen, yhteinen "oma pää" tuputtaa ajatusmallia siitä millainen "kuuluisi" olla, mikä on normaali.
Siitä huolimatta, että suureen ääneen toitotetaan sitä, kuinka kaikki on niin yksilöllistä, kuitenkin viikkolehtien lääkäripalstat, nettifoorumit jne. pursuavat kysymyksiä ja vastauksia mitä kun "mies ei halua" tai "vaimo ei halua" tai itse en halua.....
Ja kaikkeen tarjotaan lähes poikkeuksetta jotakin lääkettä, terapiaa tai ratkaisua, millä se viallinen, väärin haluava osapuoli saataisiin korjatuksi.

Homoseksuaalisuuden virallinen luokittelu sairaudeksi poistui Suomessa laista niinkin myöhään kuin 1981. Kun erehtyy lukemaan lääkäripalstoja tai seuraamaan keskusteluja voisi luulla, että lakiin on sittemmin kirjattu jokin "normaali määrä" ja tästä poikkeamat ovat jos ei rikos, niin hoitoa vaativa sairaus.
Toimiva parisuhde on kuitenkin paljon muutakin kuin fyysisyyttä. Ja kuka on pätevä määrittelemään toisten puolesta millainen on toimiva parisuhde.

Palaan aasinsiltaa pitkin edelliseen blogitekstiini ja Katie Byroniin. Jos elämme koko ajan mielessämme jonkun toisen, vaikkapa kumppinimme elämää, olettaen ja suojellen häntä hänen omilta tunteiltaan, emme ole ikinä läsnä itsellemme, omille tunteillemme emmekä tarpeillemme. Silloin tuo kollektiivinen "oma pää" syöttää meille tiettyä ajattelumallia ja uskoa siitä, miten kuuluu olla. Jos pysähdymme hetkeksi kysymään itseltämme Katien sanoin "kenen bisneksissä" olemme ja saamme palautettua itsemme ajattelemaan omia ajatuksiamme ja tuntemaan omia tunteitamme, myös seksuaalisuutta, voimme lakata kulkemasta varpaisillamme toisen tunteita varoen ja ennakoiden. Silloin lähellämme on helppo olla.

Bisneksiä....

Läsnäolo..tässä hetkessä oleminen....rehellisyys...totuudessa pysyminen...minun totuuteni...

Kuulin sattumalta sivusta, kuinka eräs nainen kertoi ystävättärelleen, miten hän kaunistelee asioita  miehelleen säästääkseen tämän turhalta hermostumiselta.
Nainen jopa hoiti palkanmaksun kaikessa hiljaisuudessa välttyäkseen siltä ikävältä tilanteelta, jossa miehellä ja työn tehneellä pojalla olisi vahvasti eriävät näkemykset tehdyn työn määrästä.
"Hirveä mörökölli" ajattelin, ja "mikä hissukka tuon naisen täytyy olla, antaisi äijien selvittää itse asiansa!"
Jatkettuani avointa salakuunteluani minulle alkoi valjeta paremmin motiivit eriskummallisen käytöksen takana. Nainen tiesi vanhastaan, että hänen puolisonsa ei oikein osannut huomioida toisten tunteita ja tulisi pahoittamaan nuorukaisen mielen. Nuorukainen puolestaan oli varmasti käyttänyt työhön enemmän aikaa, kuin ehkä olisi voinut odottaa - luultavasti nuoruuttaan, tottumattomuuttaan ja epävarmuuttaan, ei niinkään hitauttaan tai laiskuuttaan. Nainen näki tilanteen kummankin osapuolen kannalta ja koska nämä molemmat olivat hänelle läheisiä, hän halusi suojella heidän tunteitaan. Kenties hän ei halunnut, että mies ehdoin tahdoin saattaa itsensä huonoon valoon nuorukaisen silmissä -  ja toisin päin.

Aloin miettiä omaa tapaani suhtautua asioihin, ja nolona täytyi myöntää, että vastaavanlaiset tunteet eivät ole itsellekään laisinkaan vieraita. Tilanteet eivät ehkä ainakaan enää ole noin raflaavia, mutta usein huomaan punnitsevani toimiani eniten siitä näkökulmasta, miltä se muista tuntuu.
Tämän ikäisenä voin jo rehellisesti sanoa, että useinkaan en mieti, mitä muut tästä ajattelevat, mutta sitäkin enemmän ja useammin, miltä se heistä tuntuu. Nimenomaan empatian näkökulmasta. En halua, että kukaan loukkaantuu tai tuomaskyrömäisesti "niin mielensä pahoittaa."
Rohkenen väittää, että en ole tämän asian kanssa yksin. Empatia on kyllä hyvä asia, mutta usein empatiseeraamme tunteita, joita oletamme toisten tuntevan: poika pahoittaa mielensä kun mies sanoo, että olisi pitänyt olla ripeämpi, mies suuttuu, kun poika pyytää niin paljon palkkaa, ystävätär loukkaantuu, kun en pääse hänen juhliinsa, sukulainen suuttuu kun käyn toisen sukulaisen luona.....lista on loputon.

Luen nyt kolmatta kertaa Katie Byronin kirjaa Lovin what is (on ilmestynyt myös suomeksi, mutta en tiedä tarkalleen, millä nimellä). Alaotsikko on Neljä kysymystä, jotka voivat muuttaa elämäsi.

1. Onko se totta?
2. Voitko absoluuttisesti  tietää, että se on totta?
3. Kuinka reagoit/ mitä tapahtuu, kun uskot siihen ajatukseen?
4. Kuka/millainen olisit ilman tuota ajatusta?

Katie puhuu pitäytymisestä "omissa bisneksissään". Bisneksillä hän ei tässä tarkoita liiketoimia, vaan asioita, ajatuksia, TUNTEITA jne. Hänen mielestään on olemassa vain kolmenlaisia "bisneksiä": minun, sinun ja Jumalan. (Jumalalla hän tarkoittaa laajasti todellisuutta, universumia. Kaikki, mikä ei ole minun, sinun eikä kenenkään muunkaan kontrollissa, on "God´s business".)
Hänen mukaansa suurin osa stressistä syntyy siitä, että mielemme on koko jana muualla kuin "omissa bisneksissämme". Jos huolehdimme ja murehdimme jatkuvasti maanjäristyksiä, tulvia, sotia jne. se on Jumalan/universumin bisneksissä elämistä. Menemättä siihen eettiseen kysymykseen, mitä yksilö voi tehdä tai miten paljon "kuuluu" olla huolissaan, ymmärrän täysin, mitä Katie tuolla tarkoittaa. Jos on koko ajan henkisesti muualla kuin juuri tässä hetkessä, se on läsnäolon puutetta omasta elämästä.
Hän kirjoittaa: "Jos sinä elät sinun elämääsi ja minä elän mielessäni sinun elämääsi, kuka sitten elää minun? Se, että olen henkisesti sinun elämässäsi, estää minua olemasta läsnä omasssani." So true!
Aito myötätunto ja toisen tunteiden huomioon ottaminen on eri asia kuin toisen suojeleminen hänen omilta tunteiltaan - tai siltä, mitä oletamme hänen tuntevan.


Tämän seikan ymmärtäminen voi vapauttaa valtavasti energiaa omaan käyttöösi. Tätä Katien neuvoa on itse kunkin hyödyllistä kokeilla:
"Seuraavan kerran, kun tunnet olosi stressatuksi tai epämukavaksi, kysy itseltäsi, kenen bisneksissä olet henkisesti, saatat purskahtaa nauruun. Tuo kysymys voi tuoda sinut takaisin itseesi. Pelkästään sen tiedostaminen, että elät henkisesti jonkun toisen elämää, voi palauttaa sinut omaan ihanaan itseesi. Jonkin aikaa harjoiteltuasi saatat huomata, että sinullakaan ei ole mitään "bisneksiä", vaan elämä sujuu täydellisesti omalla painollaan."
Suosittelen!