Onko itsesuojeluvaistosta puhuminen kuitenkin tekosyy sen kollektiivisen ajatteluvääristymän selittelylle, mitä ja millaista hevos-/ratsastusharrastuksen "pitää" olla?
Samaan pakettiin kuuluu kiinteästi eräänlainen pelon vähättely ja siitä vitsailu. On ikäänkuin hyväksyttävää pelätä, jos on joskus sattunut jokin fyysinen trauma. Tällä on jopa aikuisen helpompaa selittää pelkoa; pelkää, että satuttaa jo ennestään rikkinäisen paikan kehostaan. Henkistä pelkoa - pelkoa pelon vuoksi - sensijaan on paljon vaikeampi myöntää.
Mitä jos "pelko" tai se, että haluaa ensin rauhassa tutustua uuteen asiaan ja uuteen tuttavuuteen, kuten hevonen, ei olisikaan "vika" joka täytyy korjata, vaan ominaisuus, joka tulee ottaa huomioon suunniteltaessa hevoseen ja talliin liittyvää toimintaa.
Ratsastuksen ja hevosten kanssa puuhaamisen positiiviset vaikutukset alkavat olla jo lähes itsestäänselväksi tunnustettuja. Miten suurelta joukolta potentiaalisia hevos(avusteisesta) toiminnasta hyötyviä ihmisiä ne jäävät saavuttamatta pelon/sosiaalisen paineen vuoksi?
Tästä näkökulmasta tarkasteltuna sosiaalinen paine vaikuttaa paitsi lapsilla ja nuorilla - mikä jälleen kerran ilmiönä on tunnetumpi ja ikäänkuin ymmärrettävää, myöskin aikuisilla harrastajilla. On helpompi ymmärtää, että lapsi ja nuori solahtaa mukaan tallilla vallitseviin normeihin eikä helposti näytä tai kerro, että pelottaa tai että ei ole vielä valmis johonkin.
Aikuisten, yleensä naisten, harrastusryhmissä vallitsee kuitenkin aivan vastaavat paineet. Siellä ehkä helpommin myönnetään puutteet osaamisessa ja fyysiset rajoitukset, ja niistä jopa vitsaillaan.
Mutta tässä ryhmässä ilmeneekin nähdäkseni aivan omanlaisensa sosiaalisen paineen muoto. Aikuisten naisten ryhmissä tiedostetaan ja puhutaan paljon hevosharrastuksen hyvistä vaikutuksista. Vaikka puhutaan kokonaisuudesta: fyysisen toiminnan lisäksi henkisestä puolesta, samanhenkisistä ihmisistä, omasta ajasta jne. väittäisin, että tämä kokonaisuus mielletään kuitenkin suurelta osin itse ratsastus suoritukseksi.
Varsinkaan aikuisten harrastusryhmän ei ainakaan luulisi tietoisesti syyllistyvän suorituspaineiden aiheuttamiseen toisille "samassa veneessä" oleville. Sosiaalinen paine ainakin tällaisissa tapauksissa syntyykin suurimmaksi osaksi ihmisen mielessä. Mieli, kuten viime päivityksessä kirjoitin, on salakavala työkalu, joka ilman kontrollia pyrkii hallitsemaan ihmistä, eikä päinvastoin. Mieli rakentelee ihmiselle vankiloita siitä, mitä yleisesti odotetaan tapahtuvan.
"Samanhenkisten" ryhmä saattaakin huomaamattaan (mielen salakavalalla avustuksella) luoda normiston sille, millä tavalla aikuisen naisratsastajan "kuuluu" nauttia ja rentoutua hevosharrastuksessaan. Tämä normisto poissulkee sen mahdollisuuden, että joku voisi haluta "vain olla" hevosen lähellä, henkilön oikeuden valita, mikä on hänelle sopivin tapa.
Mutta kukaan ei kysy tällaista, koska niin ei ole tapana tehdä. "Koska maksan tunnista, niin TÄYTYYHÄN MINUN RATSASTAA."
Entä jos olisikin paikka ja aika, jossa ainut tavoite olisi hyväksyvä, rakkaudellinen läsnäolo ja olla hevosta juuri niin lähellä tai kaukana, kuin sillä hetkellä tuntuu hyvältä?
Koko työstressin nollaaminen saisi tapahtua samalla kun tarkkailet hevoslauman liikehdintää laitumella tai kuuntelet levollista heinän rouskutusta karsinassa.
Sitten jonakin päivänä ehkä, EHKÄ, kävelisit metsätietä pitkin taluttaen hevosystävääsi löysässä narussa teidän kummankin nauttiessa toistenne seurasta. Askeleidenne ja hengityksenne rytmin ollessa niin samat, että tuntuu kuin olisitte yksi olento.
Tämä on mahdollista kun uskallat päästää irti suorittamisen mielentilasta ja laskeutua olemisen ja havainnoimisen mielentilaan.
