Kirvesmiehen tyttäret

Sellaista ammattinimikettä kuin kirvesmies ei nykyään taida olla olemassakaan.Nykysuomeksi se on kai rakennusmies tai talonrakentaja.
Isäni sotilaspassissa lukee ammattina kirvesmies. Olen siis kirvesmiehen tytär. Ja ylpeä siitä.
Miten siitä tuli fb-ryhmän nimi. Ehkä heikkona aasinsiltana. Asuimme maalla, isäni omin käsin rakentamassa mökissä toimeentulon koostuessa perinteisen maanviljelyn lisäksi monesta muusta - mikä nykyään on kovin trendikästä. Silloin se oli vain pakko.

Päivän monenkirjavien tapahtumien ja toimien innoittamana aloin ajatella rooliani maaseudulla asuvana naisena. Ja tulin siihen tulokseen, että olen kummajainen. Maalaisille olen "se kaupunkilaistyttö" ja ns. oikeille kaupunkilaisille hyvinkin perusmaalainen. Ja maalaistyttöhän minä todellakin pohjimmiltani olen.
Silti muistan elävästi vielä 20 vuoden jälkeenkin, kuinka suuri järkytys konkreettinen muutto maalle minulle oli. Olin kyllä tottunut kaikenlaisiin "maalaistöihin", se ei ollut ongelma, mutta en ollut ymmärtänyt, että ostaessani talon - ja todellakin olimme ostaneet tyhjillään olleen talon, mukana tuli kaikenlaisia "kaupanpäällisiä", jotka oli vain hyväksyttävä, tai ainakin niitä oli opittava sietämään.

Vaikka rakastin (ja rakastan vieläkin) tuota ukonturjakettani, tein silti melkein päivittäin lähtöä takaisin kaupunkiin. Työnsin pientä tytärtäni rattaissa kylätien laitaa saksanpaimenkoira hihnassa vierelläni ja kuvittelin mielessäni, miten vain jatkan kävelemistä enkä käänny takaisin. Joka kerta kuitenkin käännyin.

Olisi klisheistä ja tekopyhää todeta että vuodet ovat "tehneet tehtävänsä" tai "hioneet särmät" tai jotain muuta yhtä typerää.
Vaikka meillä ei tehty perinteistä sukupolvenvaihdosta, olimme silti ostaneet ja ottaneet jatkaaksemme toisten ihmisten elämäntyön. Ja se jos mikä on vähintäänkin haasteellinen asetelma.

Aloin miettiä lähi- ja tuttavapiirissäni olevia naisia ja huomasin, että meitä kummajaisia, oman polun raivaajia, kirvesmiehen tyttäriä jotka rakentavat omannäköisensä elämän ympäristön (tai päänsisäisistä) paineista huolimatta, taitaakin olla melkoinen joukko.

Hyppy tuntemattomaan

Eihän se nyt tavatonta ole, että tämänikäisen naisen lapset lentävät pesästä. Ei toki. Enemmänkin tavallista. Ja paljon tätä nuoremmankin naisen.
Tämäkin yksilö on pyrähdellyt pesästä jo hyvän aikaa. Oikeastaanhan ne aloittavat sen "pyrähtelyn" melko samaan aikaan kuin itsenäisen syömisen ja kävelyn.
Uhmaikäinen raivaa omaa tilaansa maailmoja syleilevällä vimmalla. Tämäkin linnoittautui hevostarhan perälle ja nipisti suunsa tiukasti kiinni kun huhuilin.
Teini-ikäinen mopoineen kasvatti emoa aivan uuteen suhtautumiseen: terve huoli sai olla, mutta turha epäily pois. Tyttö on saanut synnyinlahjana terveen järjen - eikä se kehity, jos ei sitä anneta käyttää. Hillitse emonen siis halusi soitella jatkuvasti perään, hallita ja kahlita. Riittää, että puhelin on aina auki, aina saa soittaa - missä tilanteessa, missä kunnossa tahansa.

Eikä se siihen pääty. Muutto ensimmäiseen omaan asuntoon sekin melkein teininä vielä. Emonen on oppinut luottamaan tipusensa järkeen. Hyvin se menee. Pakko on irtipäästää, niin se vain on. Vaikeinta on se, mitä ei sanota. 16-vuotiaan ylpeydellä:"Mene jo!" Katse tiukasti tietokoneen ruudussa. Emo sulkee oven ja nielee kyyneleet. Jostain tulee ymmärrys: näin sen on mentävä. Muna on viisaampi kanaa. Pakottaa emon lähtemään. Itse on otettava ensimmäiset haparoivat askeleet. Aina ja aina uudestaan.

Aikuisen, omillaan asuvan tyttären kanssa on löytynyt ystävyys. Olen kyllä yhä sama emonen, mutta onnelliseksi yllätyksekseni ehä enemmän myös ystävä. Ja jälleen uusi pesästä pyrähdys.
Tällä kertaa hieman pitemmälle. Ulkomaille saakka.
Turha on tulla selittämään, miten lyhyt aika, miten nopeasti se menee, miten hieno juttu,miten hyvä kokemus. Kai minä nyt sen tiedän.  Ja tiedän senkin, että ei ole tämä ensimmäinen lintunen, jonka siivet kantavat pidemmälle kuin pesäpuun juurelle. Minulle tämä kokemus on kuitenkin ainutkertainen. Ikävää ja irtipäästämisen tuskaa ei vähennä tieto, että tuhannet ja tuhannet äidit ovat kokeneet saman.
Eikä ylpeyttä siitä, että lapseni siivet kantavat myöskään pienennä se, että toiset ovat tehneet saman aiemmin.
Hyppy on aina hyppy. Tuntematon on aina tuntematon, riippumatta siitä, miten moni on sen kokenut minua ennen.

Rakas, rohkea tyttäreni, levitä siipesi ja liidä kohti uusia, rikkaita kokemuksia.Tiedän, että sinulla on mukanasi kompassi, joka on parempi suunnannäyttäjä kuin kaikki maailman kartat ja navigaattorit yhteensä. Seuraa sydänkompassiasi, se kyllä näyttää sinulle oikean suunnan. Nauti matkasta ja tule aikanaan kotiin matkalaukku hienoja kokemuksia pullollaan.