Väitän, että kuva ja tunnetila on jollakin tasolla tuttu ihan jokaiselle hevosharrastajalle, joka on yhtään matkustanut hevosensa kansa. Tunnistan kyseisen näytelmän aikaansaamat riittämättömyyden, avuttomuuden ja epätoivon aallot niin mielessä kuin ihan fyysisinä tuntemuksina kehossani. Näistäkin asioista on onneksi puhuttu jo melko paljon ja suoraan, ja lastausongelmia ratkotaan nykyään jo yleisesti pehmein keinoin. Tärkeintä olisi kuitenkin tunnistaa, mistä ongelma on alunperinkään päässyt syntymään ja mitkä asiat ovat edesauttaneet tilanteen kehittymistä pahemmaksi.
Tästä urheiluväline-ajattelusta kertoo esimerkiksi se, että harrastehevosta vuokraava perääntyy pettyneenä kuultuaan, että omistaja edellyttää hevosen kanssa tehtävän vaihtelun vuoksi muutakin kuin ratsastus.
Itse olen tullut hieman allergiseksi ilmaisulle "hevosen liikuttaminen". Minun korvissani se kalskahtaa mekaaniselta suorittamiselta, välttämättömältä "pahalta", joka on pakko tehdä joka päivä, ettei hevosen "pää hajoa", Ymmärrän urheilijan,joka kilpahevonenkin on, kunnon rakentamisen ja ylläpitämisen tärkeyden, mutta urheiljakin tarvitsee menestyäkseen muutakin kuin treenatun kehon: mielen hyvinvointi on yhtä tärkeä. Eläinurheilun ollessa kyseessä urheilijoita on kaksi: ihminen ja eläin ja menestyminen edellyttää näiden kahden saumatonta yhteistyötä. Nimenomaan yhteistyötä, ei sitä, että toinen vain käskee toista tekemään tietyt asiat.
Olen pitänyt itseäni hyvinkin huomaavaisenaja tiedostavana eläinten käsittelijänä. Olen ajatellut, että "pyydän", en "käske" eläintä. Bill Dorrance avaa yhteistyön käsitettä eläimen kanssa aivan toiselle tasolle kirjassaan " Todellista hevosmiestaitoa tunteen kautta" ( True Horsemanship Through Feel, Bill Dorrance, Leslie Desmond, 1999 Diamond Lu Productions)
Sana "feel", tuntea, saa tässä yhteydessä kokonaisvaltaisen merkityksen, jolle mikään käännös ei tee oikeutta. Feel pitää sisällään kaiken sen, mitä elollinen olento voi kaikilla aisteillaan aistia, ja lisäksi mielestäni tunteet sekä ripauksen jotakin lähes taianomaista, mikä syntyy, kun kaksi olentoa on niin vahvasti ja tietoisesti läsnä hetkessä, ettei toista ymmärtääkseen tarvita lainkaan sanoja. Arkisesti tämä saattaa ilmetä kahden ihmisen välillä, jotka ovat työskennelleet pitkään yhdessä: kun molemmat ovat keskittyneitä siihen, mitä ollaan tekemässä, toisen tarvitsee vain ojentaa käsi ja toinen pistää siihen tarvittavan työkalun.
Sama "feel" tapahtuu eläimen kanssa silloin, kun niin sanottu koulutus on tehty oikein, eli on yhdessä tutkittu ja opeteltu, miten löydämme yhteyden, miten ymmärrämme toinen toistamme niin, että onnistumme YHDESSÄ tekemään tietyt asiat jotka johtavat toivottuun lopputulokseen.
Bill Dorrance ravistelee pehmeänkin eläinten kanssa toimijan ajatusmallia: sen sijaan että "pyytäisi" eläintä tekemään jotain hän "auttaa" (ymmärtämään mitä toivoisi tämän tekevän)
Jos kuvitellaan aikuista opettelemassa uutta taitoa, vaikkapa tanssia tai laskettelua, ei oppiminen tapahdu sitä kautta, että opettaja käskyttää oppilasta tekemään jotain, vaan hyvä opettaja nimenomaan auttaa oppilasta ymmärtämään. Eläimissä: hevosissa, koirissa, ihan kaikissa, on jo olemassa kaikki liikkeet, mitä heiltä voidaan vaatia. Kyse on vain siitä, miten esittää toive heille, niin että he ymmärtävät.
Kaikkien tietämieni oikeasti Suurten hevosmiesten ja -naisten puheissa ja tekemisissä korostuu yksi asia ylitse muiden. Tuo asia on yhteinen kaikille, jotka todella pystyvät luomaan toimivan suhteen hevoseen (tai mihin tahansa eläimeen, oma lajimme mukaan lukien)
Tuo asia on yhdessä vietetty aika. Ei kouluttaen tai treenaten, ei temppuja tehden, vaan yhdessä ollen: laitumella makoillen, työtä tehden, osoittaen hellyyttä, leikkien. Tämä erottaa hyvistäkin hevosmiehistä todella suuret: Dorrance-veljekset, Buck Brannaman, Gail Ivey, Leslie Desmond, Leena Kurikka, Sanna Hukkanen, setäni Iivari Hyyryläinen......
Se, että pystyy luettelemaan loputtoman pitkän listan tällaisia nimiä, antaa toivoa asioiden korjaantumisesta, siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat säilyttäneet aitouden suhteessa luontoon ja eläimiin, että heitä on ollut, ja heidän perintönsä elää. Vaikkakin eläinten ollessa kyseessä, TÄNÄÄN olisi viimeinen hetki toimia, huomenna on jo auttamattomasti myöhässä ja jokainen julmuudella ja alistaen "koulutettu" eläin on liikaa.
6.3.2021 YLE OTSIKOI: "Suojelukoiraharrastajille luvassa eettistä koulutusta - epäeettiset toimintatavat halutaan pois harrastuksesta"
Tämähän on hyvä uutinen. Silti jokin tässä saa niskavillani nousemaan pystyyn. Ei pitäisi olla tarpeen antaa eettistä koulutusta eläinharrastajille.
Vaikka ns. pehmeät eläintenkäsittely- ja koulutustavat ovat jo nykyään "muodissa", koen silti usein suurta hämmennystä sen asian edessä, miten eri asiaa "pehmeys" voi eri ihmisille tarkoittaa, tai että on yhä ihmisiä, jotka mieltävät eläimen vain harrastusVÄLINEEKSI, tai nojaavat toimissaan tieteeseen, jopa vanhentuneisiin teorioihin tai tutkimuksiin sen, tieteen, kylmimmässä, mekaanisimmassa ja teoreettisimmassa mielessä sen sijaan, että luottaisivat omin aistein saatavaan tietoon ja aitoon yhteyteen toisen olennon kanssa. Kuitenkin kaiketi alunalkaen suurimmalla osalla eläinten kanssa harrastavia on yhteys eläimeen ollut lapsuudesta saakka mukana kulkenut motiivi. Ihmetellä sopii, mihin tuo rakkaus ja lämpö hukkui matkan varrella?
Missä vaiheessa kukaan, joka kuvittelee välittävänsä eläimistä ja sentähden harrastavansa eläimen kanssa alkoi uskoa guruja ja "asiantuntijoita", jotka jopa tieteeseen ja tutkimukseen nojaten (vaikkapa oppi laumahierarkiasta) oikeuttavat kivun ja pelon aiheuttamisen parhaalle ja uskollisimmalle ystävälle?
Olemmeko me tällä tavalla ajttelevat vain keski-ikään ennättäneitä ponityttöjä tai koirahulluja ja tapamme kohdata eläimet kanssamme tasavertaisina yksilöinä "tätiratsastajien" puuhastelua, pään nollaamista työasioista, vai olisiko sittenkin niin, että eläimen kanssa harrastaessa ja työskennellessä korkeimman huipun saavuttavat ja siellä pysyvät ne, jotka ovat kiinnostuneita eläimestä, työparistaan, kokonaisvaltaisesti yksilönä, eikä urheiluvälineenä? Että korkeimman tavoitteen saavuttaminen voi tarkoittaa jollekin paikkaa olympiajoukkueessa, toiselle kapuamista vaaran laelle uskollisen eläinystävän kanssa. On aivan sama, mitä tehdään, kunhan se tehdään yhdessä ja sydämellä.
