Sumun läpi elämään - tarina selviytymisestä, tässä iässä

Sumun läpi elämään

Tarina selviytymisestä, tässä iässä

2016 oli minulle vaikein ja haastavin vuosi ikinä. Tuntuu ihan omituiselta ajatella, että vielä kaksi vuotta sitten olin töissä. Miten se maailma sitten muuttuikaan. Kaikki elämäni peruskivet hajosivat, yksi kerrallaan, armottomasti ja totaalisen perinpohjaisesti. Ja kun olin jo täysin varma, että kaikki mitä nyt ikinä voi tapahtua, oli jo tapahtunut, tuli vielä viimeinen isku.

Vuosi sitten olin henkisesti ja fyysisesti enemmän rikki kuin koskaan. Sekin tuntuu kaukaiselta, ehkä vielä kaukaisemmalta kuin mitä tuo 2016. Pitkältä tuntuva aika, pitemmältä tuntuva matka jonka olen vihdoin valmis pukemaan sanoiksi. Sellaisiksi kun ne nyt osaan, jotenkin sanat ei aina tee oikeutta tunteille ja tapahtumille, mutta haluan tämä ajan muistaa. Tämä matka on ollut tähänastisista merkittävin.

Elettiin vuotta 2016. Olin töissä, minulla oli koti ja parisuhde, asiat joiden uskoin pysyvän ennallaan. Terveys, yksi tärkeimmistä elämän kulmakivistä oli alkanut pettää, mutta kunhan muut kolme kulmaa on kunnossa, uskoin terveytenikin paranevan. Näin ei käynyt, ja maaliskuussa 2016 jäin toisen kerran kolmen vuoden sisällä työuupumuksen takia pitkälle sairauslomalle. Ja tällä kertaa olikin sitten jo tosi kyseessä, enää ei puhuttu muutaman viikon sairauslomasta, vaan puhuttiin kuukausista, jopa vuosista. Masennus, itseinho, pelko, alemmuudentunteet ja ahdistus valtasivat mielen ja veivät minut syvemmälle kuin mitä ehkä koskaan aiemmin olen kokenut. Ympärilläni oli joukko erilaisia asiantuntijoita… lääkäri, terapeutti ja muitakin, muistaakseni. Aika on aika sumuista, eikä yksityiskohdat jääneet mieleen. Menin sumussa eteenpäin, nukuin, nukuin, nukuin. Muistan jotenkin sen ensimmäisestä kuukaudesta, nukuin, voi hyvä ihme miten paljon nukuinkin! Ja vaikka nukuin, ei väsymys hellittänyt. Aika tuntui pysähtyneen, masentunut ihminen, syvässä kriisissä ja unessa kaiken aikaa. Kauhea tilanne. Mutta pienin askelin alkoi kehoni elpyä.

Huomasin kuinka paljon stressi vie terveyttäni, joten tein itselleni todella radikaalin ratkaisun. Päätin viettää kesän mökillä, vain minä ja kissat. HUI! Siis minä?!?! Pelkäsin jotenkin yksinoloa, mutta tiesin että tämä oli minulle tärkeää, joten peloistani huolimatta, kun kesäkuu alkoi, pakkasin tavaroitani, kissat ja mitä nyt ikinä sainkaan mukaani, ja lähdin mökille. Paikka jossa olen aina voinut paremmin, jossa voi rauhassa toipua ja parantua. Tiesin että tarvitsen sitä, vettä, metsää, kaikkea sitä mitä tarvitsin lataamaan akkujani. Vesi on elementtini, voin aina parhaiten veden äärellä. Metsästä muodostui myös todella suuri osa toipumistani, enemmän kuin mitä uskoin olevan mahdollista.

Varasin mukaani kirjoja joita en ollut ehtinyt lukea, joita en ollut jaksanut lukea. Tein itselleni rantaan paikan, jossa minun on hyvä lukea, pari riippukeinua ja järvi. Miten onkin mahdollista, että voimakkaimmat ja energisimmät jutut tuleekin niin yksinkertaisista asioista. Riippukeinu, järvi, kirja. Ja se miten helppo tuossa onkaan olla läsnä. Kun kaikki aistit on aktivoituneena. Tunnet auringon lämmön, tuulen vireen, riippukeinun ja tyynyn pääsi alla. Ja tietenkin ajoittain kissa kiipeilee päällä, pienet tassut ja märkä nenä kun toinen tulee puskemaan naamaa. Tuoksuina järvi, koivunlehdet, vastaleikattu ruoho ja kukkien tuoksut. Kuulet aaltojen äänet, tuulen suhinan puiden lehdissä, kauempaa toisinaan lasten ääniä, kissojen naukumiset ja leikin äänet. Näet valon, värit, veden tai taivaan sinen, ruohon ja lehtien vihreyden, kissat hassutteluineen. Makuina mansikka, mustikka ja letut. Savukala, kupillinen teetä mökin rappusilla. Kaikki tämä vei minut kovin kauas kaikesta stressiin viittaavasta. Oli niin helppo antautua ja olla läsnä juuri siinä hetkessä. Ymmärsin vihdoin niin täysin tuon läsnäolon merkityksen, kuinka rauhoittavaa se on. Ja olin todella onnekas, koska tulin tähän tilaan aivan intuitiivisesti.

Sain metsän takaisin. Muistan joskus lapsena kulkeneeni metsässä isän kanssa, ja talvella jopa hiihdin metsässä. Jotain kuitenkin tapahtui vuosien varrella, ja etäännyin metsästä, tuli pelko. Metsässä on karhuja, käärmeitä, kaikkea mikä voi vahingoittaa. Ja ulkomailla asuessani opin pelkäämään metsää vielä enemmän. Valitettavasti lähellä asuinpaikkaamme tapahtui todella raaka henkirikos. Uhri löydettiin kuolleena läheisestä metsästä. Tämä oli tapahtuma, joka lopulta vei metsän minulta kokonaan. Kesällä 2016 ihana rakas ystäväni kuitenkin antoi minulle metsän takaisin. Hän vei minut sinne ja onnistui hälventämään pelkoni. Pääsin nauttimaan metsän energioiden parantavasta voimasta. Voi hyvänen aika oikeesti, miten sitäkin olin kaivannut!

Lopulta uskalsin jo lähteä kissojen kanssa ihan yksin metsään kävelemään. Ilman pelkoa, nauttien metsän energioista ja tuoksuista. Kissat jotenkin toivat vielä vahvemmin kaiken tämän minulle. Kaikki tämä yhdisti meitä. Kuljettiin siellä, ihmeteltiin uusia asioita ja alueita. Nautittiin tutuista paikoista ja minä toivuin, kovaa vauhtia.

Kunnes sitten todellisuus iski. Toimeani koskevat YT-neuvottelut alkoivat. Sain upeasti tukea asiantuntijoilta, mutta aika yksin asian kuitenkin kävin läpi. Olin mökillä ja huomasin miten stressi vaikuttaa terveyteeni. Aloin vaipua takaisin ahdistukseen, masennukseen ja toivottomuuteen. En olisi millään jaksanut tätä käydä läpi. Ei enää, terveys meni, eikö se riittänyt? Se ei riittänyt, nyt minulta katosi jo toinen kulmakivi. Mielentilani ja terveyteni romahtivat, putosin niin tuttuun epätoivoon, josta en meinannut enää päästä pois. Kun palasin mökiltä takaisin kotiin, terveyteni oli aika huonolla tolalla – jälleen. YT-neuvottelujen lopputuloksena menetin työni. Olin jotenkin ihan shokissa tästä. Vaikka tiesin että näin voi käydä, ja oli todennäköistäkin, että näin käy, asian kuuleminen oli kuitenkin ihan hirveä shokki. Jotenkin kompuroin ulos ja kun pääsin autoon, tuli itku. Itkin ja vapisin, sain auton käyntiin ja sumein silmin ajoin kotiin. Tuntui kuin olisi saanut iskun palleaan. Mitä nyt?

Aika kului ja pääsin vihdoin suunnittelemaan tulevaisuutta. Pääsin ja pääsin, siis piti ryhtyä siihen. En oikein jaksanut ja kaikki pyöri ympyrää päässäni. Mutta pikkuhiljaa aloin kasailla pieniä palasia itsestäni ja jälleen ammattilaisten avulla aloin löytää suuntaa eteenpäin. Ehkä jo hieman innostuakin, mutta varovaisesti. Tässä vaiheessa aloin täyttää elämääni hevosilla. Hoidin tallihommia. Koin sen aika terapeuttiseksi. Menin aamulla pimeään talliin ja kuulin hevosten hiljaisen hörinän. Vein ruuan, laitoin kahvin tippumaan ja radion auki. Vein heinät ulos, ja puin hevoset tarvittaessa ja talutin ne ulos. Join kahvit ja aloin siivota karsinoita. Laitoin ruuat valmiiksi ja katselin tyytyväisenä käsieni jälkiä. Oli todella tyydyttävä tunne, kun tunsin olevani hyödyllinen, ja jotenkin se fyysinen tekeminen auttoi. Näin työni jäljen heti, ja pääsin lähemmäksi hevosia, opin tuntemaan niitä ja ne minua.

Siisti karsina, vesi ja ruuat valmiina, talli lakaistuna siistiksi. Jo tallin tuoksu toi minulle rauhaa. Tässä vaiheessa mieheni sairastui ja joutui sairaalaan. Tein mitä olen oppinut tekemään aina kun käyn läpi kriisiä. Upottauduin työhön. Nyt se oli tallissa, ei toimistossa. Se oli fyysistä, se tuntui hyvältä ja tunsin itseni tärkeäksi. Mutta samalla olin aivan järjettömän yksinäinen. Mieheni, joka oli samalla paras ystäväni ei ollutkaan siinä jakamassa tätä kanssani. Välillä itkin aivan lohduttomasti, ja ikävöin hänen seuraansa enemmän kuin pystyn sanoiksi pukemaan. Välillä uppouduin pitämään kaiken mitä ikinä pystyin siistinä, järjestyksessä, nätisti. Kun elämä mureni, koitin edes ulospäin pitää kaiken kurissa. Ikävä tuntui fyysisenä kipuna, painavana kivenä sydämen päällä. Tyhjyys, olin kuin kuori. Elin jälleen sumussa, kuin robotti suoritin tärkeimmät. Aika tuntui pysähtyneen, minuutit eivät kuluneet, tunnit viivyttelivät ja seuraava päivä tuntui olevan kauempana kuin koskaan.

Meni kuukausi ja olin jotenkin jumissa. En päässyt eteenpäin, taaksepäin en halunnut mennä ja missään nimessä en halunnut jäädä jumiin siihen ikävään ja yksinäisyyteen mitä tunsin. Kaiken tämän keskellä tuli vielä yksi terveyshuoli, joka onneksi osoittautui kuitenkin vaarattomaksi. Ja jälleen mietin, miksi olen tällaisessa tilanteessa? Mitä ihmettä varten? Itse sairaana, mies sairaana? Ei työtä? Miten tästä eteenpäin? Koitin laskea elämäni siunauksia. Olihan minulla kuitenkin vielä mies, katto pääni päällä, kaunis paikka asua, ihana lapsi, kissat, hevoset. Menin talliin.

Vastaus tulikin sitten mieheltä. Parisuhde päättyi, menetin puolison, parhaan ystäväni, tärkeimmän tukeni ja kaiken muun lisäksi vielä kotini. Voiko enempää enää lamaantua? Menetin kerralla kaksi viimeistä elämäni kulmakiveä. Muutin pois raskain sydämin, sitä luopumisen tuskaa en voinut edes kuvitella. Tässä vaiheessa tukijoukot olivat tarpeen. Ihanat hörhöt ja lapseni ja hänen ystävänsä minut siitä suosta nostivat. Tietenkin terapia auttoi, ja pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Ajattelin että tässähän sitä vielä ollaan, vaikka kipu oli jotain aivan käsittämätöntä edelleen. Pikkuhiljaa. Kaikki elämän kulmakivet murskana, kaikki tuttu ja turvallinen poissa ympäriltä. Menin sumussa läpi joulun ja uudenvuoden. Alkoi vuosi 2017, ajattelin että nyt täytyy olla jo hyviä uutisia tulossa.

Olin sappikivileikkauksessa 16.1.2017. Kun heräsin nukutuksesta ja olin aika pihalla koko maailmasta, puhelin soi. Sain kuulla isäni nukkuneen pois edellisenä aamuna. Itkin, itkin niin vuolaasti. En enää osannut edes ajatella mitä muuta voisi mennä pieleen. Rakas, rakas ystäväni haki minut sairaalasta, auttoi kotiin, tai siis lapseni luo, se ei ollut minun kotini vaan hänen. Tai oikeastaan tuo on väärin sanottu, hän sanoi, että se oli myös minun kotini. Kuuden viikon ajan kotini oli sänky tyttäreni olohuoneessa, sohvan takana.

Taas tuo niin tuttu sumu valtasi mieleni. Isäni hautajaiset tulivat ja menivät. Perunkirjoitukset tuli käytyä läpi ja jouduin kohtaamaan paljon sellaista ikävää, mitä en kuvitellut joutuvani kokemaan. Opin jälleen ihmisistä. Sain muistutuksen siitä, että ystäviä ovat ne, jotka pysyvät rinnalla vaikeinakin aikoina. Olin niin kovin rikki. Mutta pienin askelin alkoi maailma taas saada merkitystä. Meni pitkälle kevääseen ennen kuin sain toimintakykyäni takaisin sen verran, että pystyin pitämään joistakin sovituista asioista kiinni. Olin väsynyt, oloni ja mielialani vaihtelivat, mutta tilanne alkoi rauhoittua.


Löysin oman kodin ja sain sen sellaiseksi kuin halusin. Sain valtavasti tukea erilaisilta asiantuntijoilta ja hain opiskelupaikkaa XAMKista. Kävin tyttären kanssa Kuopiossa Idols koelauluissa, ei valitettavasti natsannut. Kävin pääsykokeissa, hankin auton. Olin työkokeilussa Moisiossa. Järjestelin todella paljon asioita ja pikkuhiljaa aikakin alkoi taas kulkea eteenpäin. Sain perheenlisäystä, vihdoinkin ihan ikioma Maine Cooni. Sain opiskelupaikan ja syksyllä aloitin opiskelemaan yhteisöpedagogiksi. Sain ihanan luokan, opiskelen unelma-ammattiini, hörhöperhe kasvaa ja minulla on kaikki hyvin. Oikeasti, kaikki on HYVIN.

Vuosi vaihtui. Katson taaksepäin näitä kahta viimeistä vuotta. Olen oppinut paljon itsestäni, elämästä, ihmisistä. Olen luopunut paljosta, mutta se on ollut tarpeen. Kaikki itselleni haitallinen, ihmissuhteista lähtien on karissut pois elämästäni. Jäljelle on jäänyt kirkkaita timantteja. Minulla on tukiverkosto jollaista minulla ei ole koskaan ollut. Pitkästä aikaa katson luottavaisena ja odottavin mielin tulevaisuuteen. En muista onko uusi vuosi koskaan ollut minulle näin merkityksellinen. 2016 kaikki hajosi, 2017 rakensin uutta, 2018, nyt kaikki on valmiina. Olen valmis ottamaan vastaan kaiken sen mitä minulle on suotu. Jotenkin kaikki palaset elämässä loksahtelee kohdalleen. En ole koskaan aiemmin ollut näin luottavainen tulevaisuuden suhteen. Sydän täynnä toivoa ja rakkautta, myötätuntoa ja jotenkin siunausta. Täältä tullaan elämä! Joskus tähän vaiheeseen pääsee vasta tässä iässä. Onneksi edes nyt.





Kirjoittaja
Päivi Parkkinen
Yhteisöpedagogiopiskelija
XAMK
Mikkeli