Kiitollisuudesta

Eckhart tolle puhuu kirjassaan Läsnäolon voima mielen vallasta. Siitä, miten ihmisistä on tullut pakonomaisen ajattelun vankeja. He kuvittelevat hallitsevansa mieltään ja ajatuksiaan, mutta kuinka moni osaa pysäyttää jatkuvan ajatusten virran?
Mieli tuottaa jatkuvalla syötöllä tarinaa, ajatuksia, ilman, että edes huomaamme sitä.
Yleensä tuo tarina vielä tuppaa olemaan enemmän tai vähemmän negatiivissävytteistä - vähintäänkin listaa asioista, joita "pitää tehdä".

Olen tulossa huteraa aasinsiltaa pitkin siihen varsinaiseen asiaan, josta halusin teille kertoa.
Olen viime aikoina havahtunut siihen, että olen itsekin ollut oikea klassinen kouluesimerkki Tollen tarkoittamasta mielen (hirmu)vallasta. Olen tehnyt päässäni listaa asioista, joita pitää tehdä. Toistellut sitä mantran lailla uuvuttaen itseni jo valmiiksi ennen kuin olen edes ryhtynyt toimeen. Samalla tavalla olen ollut varsinainen "Pavlovin koira", klassisen ehdollistumisen prototyyppi.

Tätä täytyy hieman selventää:
Meillä on hakelämpökeskus ja sisällä talossa hälytin, joka pärähtää soimaan korvia särkevällä pärinällä kun tuli hakeuunista sammuu. Alkuaikoina, kun emme vielä tunteneet uunin sielunelämää kovin hyvin ja teimme virheitä, hälytin pärisi öisin todella usein. Tämä johti jopa siihen, että leudolla ilmalla (anteeksi vain vuokralaiset!) en edes pidä hälytintä päällä, koska pystyn silloin nukkumaan levollisemmin, kun mieleni ei pommita minua ajatuksella: kohta se kuitenkin pärisee -kohta se pärisee - pärisee...
Olisi mielenkiintoista selvittää, mitä kaikkea kehossa tapahtuu sekä psyykkisesti että ihan fyysisestikin tällaisen tilanteen aikana. Ihan maallikkonaki veikkaan, että stressitaso on jatkuvasti todella korkealla.
Vaikka pärinää ei kuuluisikaan, mieli, tuo Tollen salakavala manipuloija, joka kyttää tilaisuutta päästäkseen hallitsemaan ihmistä sen sijaan, että ihminen käyttäisi sitä työkaluna, jaksaa väsymättä muistuttaa, että kohta pärisee.
Olen ehdollistunut tuohon ääneen tai ajatukseen siitä niin, että kavahdan jopa ihan vieraassakin paikassa kuullessani vastaavanlaisen äänen.

Kuluneen tammikuun paukkupakkasten aikaan on ollut pakko pitää hälytintä päällä: huono juttu jos herää vasta siihen, että nenänpäässä on kuuraa.
Tähän mennessä olin jo tutustunut jonkinverran läsnäolotekniikoihin. Lisäksi olin saanut henkioppailtani "rauhanpaikka" -mielikuvan, johon asetuin iltaisin saadakseni unenpäästä kiinni.
Nyt oli vaan tilanne niin paha, että tarvittiin "järeämpiä" keinoja.
Mieli piti minut koko ajan valppaana muistuttaen selkäpiitäkarmivasta pärinästä ja tihutyötään tehostaakseen nosti eteeni kuvia kaikista niistä hankaluuksista, joita lämpökeskuksen sammuminen toisi mukanaan.

Kiitollisuuden voimasta on puhuttu paljon ja olen toki itsekin sen jo aiemminkin tiedostanut, mutta peruspositiivisenakin ihmisenä on myönnettävä, että silloin kun kaikki tuntuu menevän päin mörön häntää, kiitollisuudesta puhuminen tuntuu helposti tekopyhältä lässytykseltä.
Vaan parempaakaan en siihen hätään keksinyt. Niinpä iltaisin kun mieli tarjotteli minulle tuutulauluksi hälyttimen pärinää, sanoin sille napakasti EI. Asetuin mielikuvissa oppaiden näyttämään rauhanpaikkaani ja aloin luetella asioita, joista sain olla kiitollinen: olen terve,minulla on ihana tytär, josta on kasvanut vastuullinen nuori nainen, puoliso, koirani, hevoseni.....
Aluksi lista oli aika lyhyt, riittävä kuitenkin, että nukahdin, ennenkuin pääsin loppuun.
Sama toistui joka ilta. Lista on pidentynyt pidentymistään, vaikka alkuun olinkin ajatellut (mieleni oli minulle sanonut), että "se lista nyt on äkkiä lueteltu!"
Nyt lähes kuukauden jokailtaisen kiitollisuusmeditaation jälkeen voin vain todeta että TOIMII !

Ensinnäkin kiitoksen aiheita listatessaan on keskittynyt täysillä pelkästään siihen, siis mitä mainiointa mindfulnessia. Kiitollisuus kaiken lisäksi on siitä merkillinen juttu, että kun ajattelee asiaa, josta ei pysty olemaan muuta kuin kiitollinen, niin silloin tuo tunne sujahtaa ihmisen sisälle ja levittäytyy ympäri koko kehoa kuin lämmin laava syrjäyttäen tieltään kaiken tarpeettoman.
Tämän lisäksi on olemassa paljon ihan tieteellistäkin näyttöä positiivisen ajattelun vaikutuksista terveyteen. Joten......

Tässä hetkessä

Siitä lähtien, kun noin vuosi sitten kyselin tammaltani Hanilta, mitä voisimme yhdessä tehdä muiden hyväksi, olen pohtinut asioita, jotka auttavat minua työssäni ja arjessa.
Olen opiskellut eläinavusteista valmennusta, josta toivon tulevan itselleni työn, jossa voin auttaa myös muita.

Välillä olen käynyt todella syvällä. Olen miettinyt, ovatko tällaiset jaksamisongelmat vain minun omassa päässäni. Jos esittäisin ajatuksiani muille, kysyttäisiinkö minulta, mihin sitä valmennusta tarvitaan. Olenko ainut, joka listaa päässään kymmeniä tekemättömiä töitä ja uupuu jo pelkästä ajatuksesta? Onko tunne arjen hallinnan puutteesta pelkästään minun ongelmani?
Sitten huomasin kysyä itseltäni, eivätkö uupumus ja burn out ole kuitenkin hälyttävän yleisiä sairausloman syitä. Eikö olekin tunnettu ja tunnustettu tosiasia, että työn paljous tai pelkkä fyysinen rasittavuus ei yksistään ole syy uupumukseen.
Myönnetään, että näitä enemmän vaikuttaa se, miten ihminen itse kokee työnsä mielekkyyden, tarpeellisuuden ja määrän suhteessa omiin voimavaroihinsa. 
Näitä voimavaroja, niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin, on sopivalla valmennuksella mahdollista kasvattaa.

Jos kysyisin, tuntuuko kenestäkään toisesta siltä, että on tuhat asiaa, joita pitää tehdä ja juuri se ajatus tehtävistä asioista yhtenä suurena möykkynä painaa niin paljon, ettei edes pääse liikkeelle. 
Tai että olisi kymmenen mukavaakin asiaa, mitä haluaisi tehdä,mutta kun niitä on niin monta, tuntee silloinkin uupumusta, eikä osaa tarttua mihinkään.
Jos myöntäisin itsessäni nämä "heikkoudet", sanoisiko joku silloin tuntevansa samoin?

Hanin ja muiden hevosteni kanssa olen pikkuhiljaa löytänyt läsnäolon. Olen rohjennut pysähtyä hetkeen, edetä askel kerrallaan jatkuvan tehtävien listaamisen sijaan.
Olen alkanut tietoisemmin hiljentyä kokemaan elämää eläinten kanssa kaikilla aisteillani. 
Välttämättömiin toimiin ei mene yhtään enempää aikaa, vaikka en jatkuvasti olekaan ajatuksissani jo seuraavassa askareessa, pikemminkin päinvastoin.
Se, mikä ennen tuntui pelkästään työltä, on alkanut saada syvempää merkitystä. Olen löytämässä uudelleen kyvyn huomata ja nauttia hyvin pienistä asioista:
yksi maailman kauneimmista ja rauhoittavimmista äänistä syntyy hevosen roukuttaessa heinää karsinan turvallisessa hämärässä.