keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kalkkiviivoilla

Jani Wahlman kirjoittaa Vakaalla maalla-blogissaan tuulitunneliin joutumisesta. Oravanpyöräksikin sitä on kai tavattu nimittää. Enemmän, nopeammin, tehokkaammin....
Aloin ajatella asiaa ja jotenkin minulle tuli mieleen, että myös downshiftaamisen tuulitunneliin voi joutua.
Hidastamisen menetelmien kirjo on niin valtava ja informaatioita tästäkin aiheesta tulvii niin monelta suunnalta, että pienen "slowdownaajan" pää pyörii kuin pöllönpoikasella.

Tarkoitukseni ei ole kritisoida menetelmiä tai niiden tarjoajia. Itsekin teen työtä hyvinvointiin liittyvien asioiden parissa ja toimeentuloni riippuu siitä, että ihmiset löytävät luokseni ja kokevat saavansa apua.
Olen vain huomannut, että minun itseni on hidastettava hidastamista. Olen koko ajan vaarassa ajautua elämäntaitomenetelmien tuulitunneliin. Kun näen mainoksen tai hyvän blogitekstin, niin sen sijaan, että ihastelisin "aivan kuin minun ajatuksiani", huomaan tuntevani jonkinlaista hätäännystä. Joku on ehtinyt ensin, "varastanut" minun juttuni. 
Tulee sielullinen hengästyminen, ikäänkuin kysymyksessä olisi kilpajuoksu. Muut kisaajat ampaisevat liikkeelle, minun jalkani vain eivät suostu ottamaan askeltakaan. Olen juuttunut kalkkiviivoille.

Ymmärrän, että olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. Niin fyysisestä kuin henkisestä. Minun tehtäväni on rauhassa tarkastella omaa juttuani ja tehdä siitä niin hyvä, kuin osaan, jotta ne, jotka tulevat luokseni, todella saavat apua. Minun on kuunneltava sydäntäni sen suhteen, mitkä menetelmät todella sopivat minun käyttööni. 
Samoin apua hakevien ihmisten tehtävä on kuulostella omaa sisintään. Usein, kun paniikinomaisen etsimisen sijaan pysähtyy hetkeksi ja vetää syvään henkeä, saa huomata, että keinot löytyvät lähempää kuin osasi kuvitella: omasta itsestä.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Toisin silmin

Olin menossa ystäväni luo "suunnittelupalaveriin" eli suomeksi sanottuna juonimaan uusia juttuja. Lähestyessäni heidän parkkipaikkaansa, huomasin, että kuusikon suojassa oleva tienpätkä oli aivan valtavan jäinen ja liukas, lisäksi parkkialueen luona näytti olevan autoja hujan hajan.
Hetkisen äimisteltyäni minulle valkeni, mitä oli tekeillä. Ystävälläni oli asiakasryhmän tapaaminen ennen meidän sovittua aikaamme, ja ilmeisesti nämä olivat jotenkin järkeilleet autot siihen kummalliseen järjestykseen.
Ystävättäreni mies riensi kohta "hätiin" ja tarttui kädessäni oleviin autoni avaimiin, kysyen sallinko hänen ajaa autoni parempaan kohtaan. No tottakai, mutta....
sitten totesin, että se ei kyllä ole minun autoni, kun hän oli menossa tielle pysäköityyn harmaaseen pikkuautoon. Minä olen vasta tulossa, minun autoni on tuolla kauempana tiellä.
Hyvänen aika. Hän hämmentyi vallan ja totesi sitten, että hän luuli minua siksi tytöksi, joka oli hänen vaimonsa ryhmässä, ja että tämä olisi lähdössä. Olin kuulemma ihan saman näköinen.

Myöhemmin sain huomata, että tuolla pikkuepisodilla olikin minulle suurempi merkitys. Mennessäni mökkiin, jossa ystäväni asiakasryhmä teki lähtöä katsoin vuoron perään takkeja pukevia naisia ja ajatus pyyhkäisi ylitseni. Tuoltako näytän? Vai tuolta?
Ystäväni oli juuri halaamassa kolmatta, hoikkaa, vaaleahkoa hyvin kaunista naista. Olin varma, että mies EI AINAKAAN häntä ollut tarkoittanut. Ystäväni sanoi naiselle jotakin hyvästiksi.
Myöhemmin keskustelussamme hän käytti noita aivan samoja sanoja puhuessaan minusta. Silloin minä tiesin.
Nehän olivat vain sanoja, mutta ne herättivät minut hetkeksi katsomaan itseäni ulkopuolisen silmin. Ehkäpä olemuksessani ja kenties kasvojen piirteissäni oli sittenkin jotain samaa kuin siinä naisessa.
Havahduin ajattelemaan asiaa hieman syvällisemmin.
Jos edes joskus rohkenisimme katsoa itseämme niillä silmillä, joilla ystävämme meidät näkevät, emmekä sen ruman, virheitä ja puutteita pursuavan harhakuvan lävitse, jonka olemme itsellemme luoneet, ehkä silloin näkisimme jotain kaunista.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Herkkä kosketus

Tänä aamuna kysyin Hani-tammaltani, mitä me yhdessä voisimme antaa muille ihmisille.
Vein Hanin tarhaan. Tein sen samalla tavalla, kuin teen joka ikinen aamu.
Hyvänen aika. Tässähän se on. Ihan edessäni. 
Eläin on niin, NIIN paljon enemmän, kuin pelkkä harrastusväline tai jopa enemmän kuin harrastuskumppani. Eläin on terapeutti. Valmis terapeutti ilman minkäänlaisia kouluja. Hän tarjoaa ihmiselle avaimet niin henkiseen kasvuun ja rauhoittumiseen kuin konkreettisiin fyysisiin tuloksiin: tietoisuus omasta kehosta, kehon hallinta, tietoisuus oman kehon suhteesta ympäröivään todellisuuteen...

Havahduin siihen, että minähän käytän näitä kaikkia hevosen terapeuttisia ominaisuuksia itseeni joka ikinen päivä.
Kun menen aamulla talliin, toivotan hyvät huomenet. Tämän lisäksi tervehdin vielä jokaista erikseen antaessani aamuruuan. Toimin tietoisen rauhallisesti pukiessani riimun, pyydän kohteliaasti hevosta liikkeelle ottaen itse ensin askeleen ulko-oven suuntaan. Pitämällä mieleni ja askeleeni rauhallisina hevonenkin kulkee rauhallisin askelin.
Nämä minua yli 10 kertaa suuremmat ja painavammat olennot kulkevat nöyrästi kanssani. Eivät siksi, että niiden olisi pakko, vaan koska ne tahtovat.

Meitä näyttää yhdistävän löysänä kädestäni roikkuva riimunnaru, mutta todellisuudessa se, mikä meitä yhdistää, on keskinäinen luottamus ja kunnioitus.
Tajuan, että näinä hetkinä olen 100% läsnä. Olen läsnä omassa kehossani ja olen täysin ja kokonaan hevosen kanssa. Mieleni ei harhaile, eikä minun tarvitse järkeillä liikkeitä, joita teen. Kaikki tulee luonnostaan.

Hani oli antanut minulle välittömän vastauksen kysymykseeni. Tämä on sitä, mitä haluan muillekin jakaa. Haluan auttaa muitakin löytämään tämän ainutlaatuisen tunteen, jolla on huikean eheyttävät ja parantavat vaikutukset molempiin osapuoliin.
Löysin tämän kuvan edesmenneestä Venezia-tammasta jostakin muistojen arkistosta. Hän oli yksi niitä suuria opettajia, jotka ovat vuosien saatossa vahvistaneet ajattelutapaani ja kykyäni kohdata eläimet kanssamme tasavertaisina - tai paremminkin meitä edellä olevina ajattelevina ja tuntevina olentoina.
Venezia oli myös ensimmäinen eläinkumppanini,joka on tuonut selkeää viestiä siitä, että kun tämä maallinen keho ei enää jaksa , niin sielu jatkaa paremmassa paikassa.