Kirjoitin tämän postauksen julkaisua vaille valmiiksi jokin aika sitten näiden mietteiden noustua mieleeni. Edellisellä viikolla yksinäisyysteema sitten kohosi melkein ykköspuheenaiheeksi radiossa, ja televisiossakin oli yksinäisyysilta. Lähipiirinkin viimeaikaiset tapahtumat saivat minut pohtimaan, onko luvallista ajatella toisin. Onko minulla siis lupa tuntea niinkuin tunnen? Onko sopimatonta esittää toisenlaisia ajatuksia, kun yksinäisyyttä on niin paljon? Puhutaan nuortenkin yksinäisyydestä. Toisaalta siitä, kuinka monet pelkäävät jäävänsä vanhana yksin.
Mutta saako toisen kanssa vanhenemista pelätä? Entä jos tuo tuossa vierellä sairastuu, muuttuu vaikkapa muistisairauden vuoksi vieraaksi, oudoksi, hankalaksi? Kestääkö rakkaus kaiken? Kuuluuko sen kestää? Jos toinen sairastuu, kuuluuko myös toisen elämän sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan olla "ohi"?
.... tottumus, velvollisuus, pelko, huoli, syyllisyys.....
Entä jos minä sairastun? Ellen enää itse ymmärrä mitä sanon tai teen? Haluanko kahlita toisen siihen vankilaan?
On kyllä herttaista katsella pariskuntia, joilla on kuudenkin vuosikymmenen yhteinen taival takanaan ja jotka nyt kulkevat toinen toistaan tukien joka paikkaan yhdessä. Mutta mitä on kulissien takana? Suljetun kotioven toisella puolen voi olla alaston helvetti. Toinen pelkää yksinäisyyttä ja uutta tuntematonta olotilaa, jossa vain ajoittain käväisee syvältä muistin syövereistä häivähdys jostain tutusta kadotakseen yhtä nopeasti muistamattomuuden sumuun.
Toinen tuntee olevansa vanki. Ansassa, josta ei ole ulospääsyä. Ei hetken lepoa. Jatkuva läsnä- ja saatavilla olemisen pakko. Samalla huoli, pelko ja syyllisyys.
Muistisairaus muuttaa ihmistä monella tavalla. Se voi korostaa tiettyjä luonteenpiirteitä tai nostaa esiin sellaisa, joista ei ole aikaisemmin tiennytkään. Yksinjäämisen ja kontrollin menettämisen pelko saa sairastuneen takertumaan läheiseen ihmiseen, usein niin, ettei tämä saa rauhassa edes käydä vessassa, kauppareissusta puhumattakaan.
Epäluuloisuus, mustasukkaisuus mistä tahansa, mikä vie toisen huomion, kiukuttelu, jopa aggressiivisuus.
Nykyisin on monet asiat paremmin kuin ennen, eikä entisaikojen "ihana" yhteisöllisyys varmasti ollut aina niin kovin ruusuista, mutta uskallan kuvitella, että entisajan isoissa perheyhteisöissä puoliso tai lapsi ei jäänyt yksin loukkuun muistisairaan vanhuksen kanssa, vaan aina oli useampi silmä- ja käsipari katsomassa mummo- tai pappahöppänän perään.
Miten tämä sijoitetaan nykyaikaan? Miten sovittaa yhteen eri sukupolvien tarpeet: mahdollisuus ja oikeus omaan rauhaan ja oikeus arvokkaaseen turvalliseen vanhuuteen?
Miten.....?
