Miksi ryhdyin siitä teille paasaamaan? Siihen on kaksikin syytä: kaksi aihetta, joista pääsen puhumaan tällä tavalla.
Toinen on koirat ja se, kuinka pitkiä aikoja ne joutuvat olemaan yksin kotona omistajan ollessa töissä tai koulussa. Ruotsissa laki kieltää jättämästä koiraa yksin yli 6 tunniksi. Meillä tästä ajatuksestakin tehdään heti hirmuinen ongelma. "Ruotsin malli on otettu (valtion seura- ja harrastuseläinten hyvinvoinnin) neuvottelukunnassa puheeksi. Asiaan tullaan palaamaan lähivuosina, kun eläinsuojelulakia uudistetaan." Sanoo Koiramme-lehden päätoimittaja Tapio Eerola.
Otettu puheeksi !!! Lähivuosina !!!!
Jos koira on perheenjäsen, monille vähän kuin lapsi, miten tähän ajatukseen sopii "lapsen" jättäminen yksin jopa 9 tunniksi päivittäin?
Koiran jättämistä yksin koko päiväksi on perusteltu samoilla huterilla argumenteilla kuin lasten kohdalla sitä, että "laatuaika" koirvaisi yhdessä vietetyn ajan määrän. Kunnollinen lenkki on kyllä koiralle tarpeen, mutta koira tarvitsee paljon muutakin kuin että se juoksutetaan väsyksiin, jotta se jaksasi taas pahojaan tekemättä uuden pitkän yksinäinen päivän.
Koira on suden lailla laumaeläin. Sutta ja hevostakin domestikoituneempana se kelpuuttaa ihmisen täydelliseksi laumanjäseneksi. Koira ja hänen ihmisensä ovat lauma. Riippumatta siitä, montako jäsentä laumaan kuuluu. Ja lauman tarkoitus on antaa turvaa, lohtua, tukea, keskinäistä välittämistä. Koiralle näitä asioita ei voi hoitaa facebookin kautta. Koira haluaa olla laumansa kanssa.
Selitykset: on pakko tehdä töitä/pitkää päivää, ei ole ketään, jota voisi pyytää, ei voi ottaa työpaikalle.....
No, harvalle työpaikalle vauvankaan voi tuoda. Vauvalle hankitaan hoitaja. Koirahoitolat saattavat olla liian hintava ratkaisu, tai jollekin koiralle aiheutuu stressiä päivähoitoon menemisestä. Maailmalla on hyvinkin yleistä käytää ammattimaista koiranulkoiluttajaa. Koska lauman ihmisjäsenen on kuitenin käytävä töissä (saalistamassa ruokaa laumalle), on koiran kannalta toiseksi paras vaihtoehto palkata laumaan "ulkojäsen", joka voi edes käynnillään katkaista pitkän, yksinäisen päivän ja päästää koiran tekemään tarpeensa, jonka asian pitäisi olla itsestäänselvyys. Yritä itse olla 9 tuntia käymättä vessassa!
Muutama vuosi sitten otin "vahingossa" lomalukemiseksi hömppäromaanin, jonka päähenkilö toimi koiranulkoiluttajana. Tosin siinäkin kirjassa paistoi kirjoittajan ennakkoasenne: nainen oli tavallaan juuttunut koiranulkoiluttajan hommaan ja varsinkin lähipiiri oli sitä mieltä, etä työ on hyvinkin väliaikaista "paremman puutteessa".
Olen viime aikoina muutamaankin otteeseen kysynyt itseltäni, mitä ihan oikeasti haluan tehdä. Ja kysymystä esittäessäni olen törmännyt omiinkin ennakkoasenteisiini ja niihin esteisiin, joita mieli rakentelee unelmien tielle.
Tämä on se toinen syy, miksi aloin kertoa toimenkuvan kavennus-projektistani.
Nykyään kyllä puhutaan paljon siitä, että täytyy uskaltaa unelmoida, on aarrekarttakursseja, neuvotaan unelmoimaan siitä, mitä teksi, mitä olisi, jos mitään rajoitteita unelman saavuttamiselle ei olisi. Jotenkin oma mieli tuntuu vain valjastavan nämäkin hienot tekniikat jonkin "suuren ja tärkeän" päämäärän saavuttamiseen: menestys, raha, työ.....Kiireisellä on lupa unelmoida vaikkapa sapattivuodesta, sillä hän olisi sen ansainnut.
Katsellessani miestäni, olen oivaltanut suomalaisen ajattelun logiikan. Se kuuluu näin:
levätä et saa etkä nauttia mistään ennen kuin kaikki työt on tehty. Ensin tulee työ, sen
jälkeen työ ja sitten työ.
Näin kirjoittaa psykologi Outi Reinola blogissaan Säteilevä Emäntä. Reinola tunnustaa kirjoituksessaan rehellisesti, kuinka vasta oman kokemuksen - melko raadollisenkin -kautta on alkanut ymmärtää aivan toisella tavalla psykologin vastaanotolleen tulevia ihmisiä.Työn sankareita, jotka ovat äidinmaidossa imeneet itseensä sukupolvien perimän siitä, että laiskottelu on syntiä, huvittelu hyödytöntä ajanhukkaa ja kuntosali suurta voimien tuhlausta.
Työhön kiinni kasvaneella on elämänikäinen työ oivaltaa, että elämä saa myös olla
huviretki.
Puhutaan ympäristön paineista. Minä arvelen, että suurimmat paineet tulevat sittenkin ihmisen oman pään sisältä: miten paljon, minkälaista työtä kuuluu tehdä, mikä on "oikeaa" työtä, saako työstä todella nauttia. Voisiko esim. koiranulkoiluttamisesta maksaa jollekin, koska se on yhtä tärkeää työtä kuin vaikka lastenhoito. Satojen ja tuhansien ihmisten päänsisäiset, vuosisataisen perimän äänet tuottavat yleisen ajattelutavan, että jokin työ on arvokkaampaa kuin jokin toinen, että koiranulkoiluttaminen ja lapsen hoitaminen tämän kotona ovat "puuhastelua", josta opiskelija(tyttö) -tai eläkeläinen - saa "vähän lisätienestiä", väliaikainen ratkaisu ennen kuin pääsee oikeaan työelämään tai eläkeläiselle puolestaan mukavaa virikettä, pehmeä laskeutuminen aktiivisesta työelämästä oloneuvokseksi. !!!!!
Sitten toisaalta puhutaan turvaverkosta, haikaillaan entisaikojen suurien perheyhteisöjen perään, joissa lapset hoidettiin isovanhempien tai isompien lasten toimesta. (Koiria ei hoidettu, nehän olivat koiria.) Romantisoidaan asetelmaa, joka nykymaailmassa ei vain voi toimia. Puhumattakaan kaikesta siitä, mistä on visusti vaiettu: varsinkaan naisilla ja tytöillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin hoitaa, hoitaa ja hoitaa, jaksaa siinä sivussa muutkin raskaat työt, koska jos et jaksanut, olit huono.
Entäpä toisten lasten hoitamat lapset? Oliko se lapsuus sittenkään aina niin onnellista tai edes turvallista kuin halutaan ajatella?
Jos ihminen itse alkaisi todella arvostaa itseään ja omaa hyvinvointiaan välittämättä siitä miten "kuuluu"tehdä ja ajatella, uskon, että koko yhteiskunta alkaisi muuttua siihen suuntaan, että kaikkien ei olisi pakko tehdä 9 ja 10-tuntisia päiviä, vähemmänkin työn tekeminen olisi sosiaalisesti hyväksyttävää, ja toisaalta myös kannattavaa.
Ystävättäreni tytär perusti hyvinvointiyrityksen, jonka nimi on MILO - Minä Itse Luon Onneni. (www.facebook.com/milo minä itse luon onneni, www.onneni.fi)
Minä aion tehdä niin. Ryhdyn tekemään työtä, josta todella nautin ja saan vielä hyvän kunnonkin kaupan päälle. Ja ehkä voisin välillä myös kirjoitella jotakin......
Koiran jättämistä yksin koko päiväksi on perusteltu samoilla huterilla argumenteilla kuin lasten kohdalla sitä, että "laatuaika" koirvaisi yhdessä vietetyn ajan määrän. Kunnollinen lenkki on kyllä koiralle tarpeen, mutta koira tarvitsee paljon muutakin kuin että se juoksutetaan väsyksiin, jotta se jaksasi taas pahojaan tekemättä uuden pitkän yksinäinen päivän.
Koira on suden lailla laumaeläin. Sutta ja hevostakin domestikoituneempana se kelpuuttaa ihmisen täydelliseksi laumanjäseneksi. Koira ja hänen ihmisensä ovat lauma. Riippumatta siitä, montako jäsentä laumaan kuuluu. Ja lauman tarkoitus on antaa turvaa, lohtua, tukea, keskinäistä välittämistä. Koiralle näitä asioita ei voi hoitaa facebookin kautta. Koira haluaa olla laumansa kanssa.
Selitykset: on pakko tehdä töitä/pitkää päivää, ei ole ketään, jota voisi pyytää, ei voi ottaa työpaikalle.....
No, harvalle työpaikalle vauvankaan voi tuoda. Vauvalle hankitaan hoitaja. Koirahoitolat saattavat olla liian hintava ratkaisu, tai jollekin koiralle aiheutuu stressiä päivähoitoon menemisestä. Maailmalla on hyvinkin yleistä käytää ammattimaista koiranulkoiluttajaa. Koska lauman ihmisjäsenen on kuitenin käytävä töissä (saalistamassa ruokaa laumalle), on koiran kannalta toiseksi paras vaihtoehto palkata laumaan "ulkojäsen", joka voi edes käynnillään katkaista pitkän, yksinäisen päivän ja päästää koiran tekemään tarpeensa, jonka asian pitäisi olla itsestäänselvyys. Yritä itse olla 9 tuntia käymättä vessassa!
Muutama vuosi sitten otin "vahingossa" lomalukemiseksi hömppäromaanin, jonka päähenkilö toimi koiranulkoiluttajana. Tosin siinäkin kirjassa paistoi kirjoittajan ennakkoasenne: nainen oli tavallaan juuttunut koiranulkoiluttajan hommaan ja varsinkin lähipiiri oli sitä mieltä, etä työ on hyvinkin väliaikaista "paremman puutteessa".
Olen viime aikoina muutamaankin otteeseen kysynyt itseltäni, mitä ihan oikeasti haluan tehdä. Ja kysymystä esittäessäni olen törmännyt omiinkin ennakkoasenteisiini ja niihin esteisiin, joita mieli rakentelee unelmien tielle.
Tämä on se toinen syy, miksi aloin kertoa toimenkuvan kavennus-projektistani.
Nykyään kyllä puhutaan paljon siitä, että täytyy uskaltaa unelmoida, on aarrekarttakursseja, neuvotaan unelmoimaan siitä, mitä teksi, mitä olisi, jos mitään rajoitteita unelman saavuttamiselle ei olisi. Jotenkin oma mieli tuntuu vain valjastavan nämäkin hienot tekniikat jonkin "suuren ja tärkeän" päämäärän saavuttamiseen: menestys, raha, työ.....Kiireisellä on lupa unelmoida vaikkapa sapattivuodesta, sillä hän olisi sen ansainnut.
Katsellessani miestäni, olen oivaltanut suomalaisen ajattelun logiikan. Se kuuluu näin:
levätä et saa etkä nauttia mistään ennen kuin kaikki työt on tehty. Ensin tulee työ, sen
jälkeen työ ja sitten työ.
Näin kirjoittaa psykologi Outi Reinola blogissaan Säteilevä Emäntä. Reinola tunnustaa kirjoituksessaan rehellisesti, kuinka vasta oman kokemuksen - melko raadollisenkin -kautta on alkanut ymmärtää aivan toisella tavalla psykologin vastaanotolleen tulevia ihmisiä.Työn sankareita, jotka ovat äidinmaidossa imeneet itseensä sukupolvien perimän siitä, että laiskottelu on syntiä, huvittelu hyödytöntä ajanhukkaa ja kuntosali suurta voimien tuhlausta.
Työhön kiinni kasvaneella on elämänikäinen työ oivaltaa, että elämä saa myös olla
huviretki.
Puhutaan ympäristön paineista. Minä arvelen, että suurimmat paineet tulevat sittenkin ihmisen oman pään sisältä: miten paljon, minkälaista työtä kuuluu tehdä, mikä on "oikeaa" työtä, saako työstä todella nauttia. Voisiko esim. koiranulkoiluttamisesta maksaa jollekin, koska se on yhtä tärkeää työtä kuin vaikka lastenhoito. Satojen ja tuhansien ihmisten päänsisäiset, vuosisataisen perimän äänet tuottavat yleisen ajattelutavan, että jokin työ on arvokkaampaa kuin jokin toinen, että koiranulkoiluttaminen ja lapsen hoitaminen tämän kotona ovat "puuhastelua", josta opiskelija(tyttö) -tai eläkeläinen - saa "vähän lisätienestiä", väliaikainen ratkaisu ennen kuin pääsee oikeaan työelämään tai eläkeläiselle puolestaan mukavaa virikettä, pehmeä laskeutuminen aktiivisesta työelämästä oloneuvokseksi. !!!!!
Sitten toisaalta puhutaan turvaverkosta, haikaillaan entisaikojen suurien perheyhteisöjen perään, joissa lapset hoidettiin isovanhempien tai isompien lasten toimesta. (Koiria ei hoidettu, nehän olivat koiria.) Romantisoidaan asetelmaa, joka nykymaailmassa ei vain voi toimia. Puhumattakaan kaikesta siitä, mistä on visusti vaiettu: varsinkaan naisilla ja tytöillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin hoitaa, hoitaa ja hoitaa, jaksaa siinä sivussa muutkin raskaat työt, koska jos et jaksanut, olit huono.
Entäpä toisten lasten hoitamat lapset? Oliko se lapsuus sittenkään aina niin onnellista tai edes turvallista kuin halutaan ajatella?
Jos ihminen itse alkaisi todella arvostaa itseään ja omaa hyvinvointiaan välittämättä siitä miten "kuuluu"tehdä ja ajatella, uskon, että koko yhteiskunta alkaisi muuttua siihen suuntaan, että kaikkien ei olisi pakko tehdä 9 ja 10-tuntisia päiviä, vähemmänkin työn tekeminen olisi sosiaalisesti hyväksyttävää, ja toisaalta myös kannattavaa.
Ystävättäreni tytär perusti hyvinvointiyrityksen, jonka nimi on MILO - Minä Itse Luon Onneni. (www.facebook.com/milo minä itse luon onneni, www.onneni.fi)
Minä aion tehdä niin. Ryhdyn tekemään työtä, josta todella nautin ja saan vielä hyvän kunnonkin kaupan päälle. Ja ehkä voisin välillä myös kirjoitella jotakin......
