Parhaat Ystävämme

 

KOIRAURHEILUSSA paljastui törkeä jäävuoren huippu. Esille tulleet tapaukset heittävät ukkospilven koko koiraurheilun ylle. Tähän reagoitiin kiitettävällä voimalla ja volyymilla ja toimenpiteisiin ryhdyttiin. Haluan kuitenkin tarkastella laajemminkin eläinten kanssa tapahtuvaa kilpailu- ja harrastustoimintaa. Räikeitä epäkohtia ja väärinkäytöksiä on pyritty vuosien varrella tehokkaasti karsimaan ja ajattelu on ylipäätään muuttunut inhimillisempään suuntaan. Mm. ratsastajainliitolla on tiukat säännöt esim. hevosten lastaamiseen liittyen kilpailupaikalla. Eri asia  on sitten, mitä tapahtuu vaikkapa kotitallilta lähtiessä: kello tikittää, pitäisi jo olla menossa ja "kullannuppu" vaan nakkelee niskojaan, väistelee ja peruuttaa lastaussillalta jne. jne.

Väitän, että kuva ja tunnetila on jollakin tasolla tuttu ihan jokaiselle hevosharrastajalle, joka on yhtään matkustanut hevosensa kansa. Tunnistan kyseisen näytelmän aikaansaamat riittämättömyyden, avuttomuuden ja epätoivon aallot niin mielessä kuin ihan fyysisinä tuntemuksina kehossani. Näistäkin asioista on onneksi puhuttu jo melko paljon ja suoraan, ja lastausongelmia ratkotaan nykyään jo yleisesti pehmein keinoin. Tärkeintä olisi kuitenkin tunnistaa, mistä ongelma on alunperinkään päässyt syntymään ja mitkä asiat ovat edesauttaneet tilanteen kehittymistä pahemmaksi. 

Tästä urheiluväline-ajattelusta kertoo esimerkiksi se, että harrastehevosta vuokraava perääntyy pettyneenä kuultuaan, että omistaja edellyttää hevosen kanssa tehtävän vaihtelun vuoksi muutakin kuin ratsastus. 

Itse olen tullut hieman allergiseksi ilmaisulle "hevosen liikuttaminen". Minun korvissani se kalskahtaa mekaaniselta suorittamiselta, välttämättömältä "pahalta", joka on pakko tehdä joka päivä, ettei hevosen "pää hajoa", Ymmärrän urheilijan,joka kilpahevonenkin on, kunnon rakentamisen ja ylläpitämisen tärkeyden, mutta urheiljakin tarvitsee menestyäkseen muutakin kuin treenatun kehon: mielen hyvinvointi on yhtä tärkeä. Eläinurheilun ollessa kyseessä urheilijoita on kaksi: ihminen ja eläin ja menestyminen edellyttää näiden kahden saumatonta yhteistyötä. Nimenomaan yhteistyötä, ei sitä, että toinen vain käskee toista tekemään tietyt asiat. 

Olen pitänyt itseäni hyvinkin huomaavaisenaja tiedostavana eläinten käsittelijänä. Olen ajatellut, että "pyydän", en "käske" eläintä. Bill Dorrance avaa yhteistyön käsitettä eläimen kanssa aivan toiselle tasolle kirjassaan " Todellista hevosmiestaitoa tunteen kautta" ( True Horsemanship Through Feel, Bill Dorrance, Leslie Desmond, 1999 Diamond Lu Productions)

Sana "feel", tuntea, saa tässä yhteydessä kokonaisvaltaisen merkityksen, jolle mikään käännös ei tee oikeutta. Feel pitää sisällään kaiken sen, mitä elollinen olento voi kaikilla aisteillaan aistia, ja lisäksi mielestäni tunteet sekä ripauksen jotakin lähes taianomaista, mikä syntyy, kun kaksi olentoa on niin vahvasti ja tietoisesti läsnä hetkessä, ettei toista ymmärtääkseen tarvita lainkaan sanoja.  Arkisesti tämä saattaa ilmetä kahden ihmisen välillä, jotka ovat työskennelleet pitkään yhdessä: kun molemmat ovat keskittyneitä siihen, mitä ollaan tekemässä, toisen tarvitsee vain ojentaa käsi ja toinen pistää siihen tarvittavan työkalun.

Sama "feel" tapahtuu eläimen kanssa silloin, kun niin sanottu koulutus on tehty oikein, eli on yhdessä tutkittu ja opeteltu, miten löydämme yhteyden, miten ymmärrämme toinen toistamme niin, että onnistumme YHDESSÄ tekemään tietyt asiat jotka johtavat toivottuun lopputulokseen.

Bill Dorrance ravistelee pehmeänkin eläinten kanssa toimijan ajatusmallia: sen sijaan että "pyytäisi" eläintä tekemään jotain hän "auttaa" (ymmärtämään mitä toivoisi tämän tekevän)

Jos kuvitellaan aikuista opettelemassa uutta taitoa, vaikkapa tanssia tai laskettelua, ei oppiminen tapahdu sitä kautta, että opettaja käskyttää oppilasta tekemään jotain, vaan hyvä opettaja nimenomaan auttaa oppilasta ymmärtämään. Eläimissä: hevosissa, koirissa, ihan kaikissa, on jo olemassa kaikki liikkeet, mitä heiltä voidaan vaatia. Kyse on vain siitä, miten esittää toive heille, niin että he ymmärtävät.

Kaikkien tietämieni oikeasti Suurten hevosmiesten ja -naisten puheissa ja tekemisissä korostuu yksi asia ylitse muiden. Tuo asia on yhteinen kaikille, jotka todella pystyvät luomaan toimivan suhteen hevoseen (tai mihin tahansa eläimeen, oma lajimme mukaan lukien) 

Tuo asia on yhdessä vietetty aika. Ei kouluttaen tai treenaten, ei temppuja tehden, vaan yhdessä ollen: laitumella makoillen, työtä tehden, osoittaen hellyyttä, leikkien. Tämä erottaa hyvistäkin hevosmiehistä todella suuret: Dorrance-veljekset, Buck Brannaman, Gail Ivey, Leslie Desmond, Leena Kurikka, Sanna Hukkanen, setäni Iivari Hyyryläinen......

Se, että pystyy luettelemaan loputtoman pitkän listan tällaisia nimiä, antaa toivoa asioiden korjaantumisesta, siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat säilyttäneet aitouden suhteessa luontoon ja eläimiin, että heitä on ollut, ja heidän perintönsä elää.  Vaikkakin eläinten ollessa kyseessä, TÄNÄÄN olisi viimeinen hetki toimia, huomenna on jo auttamattomasti myöhässä ja jokainen julmuudella ja alistaen "koulutettu" eläin on liikaa. 

6.3.2021 YLE OTSIKOI: "Suojelukoiraharrastajille luvassa eettistä koulutusta - epäeettiset toimintatavat halutaan pois harrastuksesta"

Tämähän on hyvä uutinen.  Silti jokin tässä saa niskavillani nousemaan pystyyn. Ei pitäisi olla tarpeen antaa eettistä koulutusta eläinharrastajille. 

Vaikka ns. pehmeät eläintenkäsittely- ja koulutustavat ovat jo nykyään "muodissa", koen silti usein suurta hämmennystä sen asian edessä, miten eri asiaa "pehmeys" voi eri ihmisille tarkoittaa, tai että on yhä ihmisiä, jotka mieltävät eläimen vain harrastusVÄLINEEKSI, tai nojaavat toimissaan tieteeseen, jopa vanhentuneisiin teorioihin tai tutkimuksiin sen, tieteen, kylmimmässä, mekaanisimmassa ja teoreettisimmassa mielessä sen sijaan, että luottaisivat omin aistein saatavaan tietoon ja aitoon yhteyteen toisen olennon kanssa.  Kuitenkin kaiketi alunalkaen suurimmalla osalla eläinten kanssa harrastavia on yhteys eläimeen ollut lapsuudesta saakka mukana kulkenut motiivi. Ihmetellä sopii, mihin tuo rakkaus ja lämpö hukkui matkan varrella? 

 Missä vaiheessa kukaan, joka kuvittelee välittävänsä eläimistä ja sentähden harrastavansa eläimen kanssa alkoi uskoa guruja ja "asiantuntijoita", jotka jopa tieteeseen ja tutkimukseen nojaten (vaikkapa oppi laumahierarkiasta) oikeuttavat kivun ja pelon aiheuttamisen parhaalle ja uskollisimmalle ystävälle?

Olemmeko me tällä tavalla ajttelevat vain keski-ikään ennättäneitä ponityttöjä tai koirahulluja ja tapamme kohdata eläimet kanssamme tasavertaisina yksilöinä "tätiratsastajien" puuhastelua, pään nollaamista työasioista, vai olisiko sittenkin niin, että eläimen kanssa harrastaessa ja työskennellessä korkeimman huipun saavuttavat ja siellä pysyvät ne, jotka ovat kiinnostuneita eläimestä, työparistaan, kokonaisvaltaisesti yksilönä, eikä urheiluvälineenä? Että korkeimman tavoitteen saavuttaminen voi tarkoittaa jollekin paikkaa olympiajoukkueessa, toiselle kapuamista vaaran laelle uskollisen eläinystävän kanssa. On aivan sama, mitä tehdään, kunhan se tehdään yhdessä ja sydämellä.

Et ole yksin.

Rakkaan ystäväni ja kollegani, sielunsisareni, käsittämättömän rohkean, upean Helin luvalla julkaisen hänen mahtavan voimatekstinsä. Tämä on tositarina - ja siinä juuri sen voima piilee.
Kiitos Heli, olet rakas <3

Elämä ei aina ole nättiä ja kaunista.

Tänään olen törmännyt useaan otteeseen itsemurhan ehkäisemiseen liittyviin feedeihin ja päivityksiin.
Tunnen nyt, että aikani on tuoda julki asioita, toisten avuksi ja tueksi. Tällä sivustolla se tuntuu turvallisemmalta kuin julkisesti omassa profiilissani, sillä liittyy tämäkin asia elämänhallintaan.

Joskus on hyvä sanoa suoraan ja rajustikin asiat ääneen.
Ystäväni sanat "Sä et vittu mitään itseäs tapa. Tuun sinne milloin vain, vaikka yöllä." Kyseessä oli 6 pienen lapsen äiti, jolta lähteminen ei niin vain ole helppoa, mutta hän oli valmis tulemaan. Niin paras tsemppi oli nuo sanat ja muistan ne ikuisesti, miten ne vaikutti. Kiitos Johanna,

Tämä tilanne oli 2017 joulukuussa. Sain sanottua puhelimessa hänelle, millainen tilanne oli. Olin puoli vuotta yrittänyt selvittää asiaa, joka oli pahin pelkoni ja menettänyt yöuneni kolmeksi kuukaudeksi. Kuljin kahden koirani kanssa kävelyllä, askeleet olivat kuin syvässä suossa olisi kulkenut ja itkin, tuntui ettei elämässä ole muuta vaihtoehtoa tämän asian ratkaisuun, kuin poistua tästä maailmasta. Lapseni ja koirani pitivät minut pinnalla, sillä en voinut lapsilleni jättää sellaista traumaa ja kuka olisi hoitanut vanhuskoiraani, jolle olin luvannut kulkea rinnalla sen loppuelämän.

Soitin akuuttipsykiatriaan saadakseni nopeasti apua ja sain, ihanaa hoivaa ja turvaa.

Nyt avaan tämän maailmani kaataneen asian. Ja suuren häpeäni. Suurin pelkoni vuosia (ennen lapsia) on ollut, että emme saa (nyk.exäni kanssa) maksettua talolainaa ja talo menee pakkohuutokauppaan ja takaajille kaatuu lainat. Olen omistanut elämäni aikana neljä kiinteistöä ja aina on ollut tämä pelko. Erotessamme 2011 sovimme exän jäävän asumaan yhteisomistuksessa olevaan kiinteistöön, jotta lapsille jää koti ja hän hoitaa lyhennykset. Olin silloin niin uupunut, ettei muita vaihtoehtoja edes ollut. Vuosia asiat olivat ok, mutta hänen loukkaannuttuaan hänen yritystoimintansa meni "konkkaan" ja lainanlyhennyksiä alkoi pikkuhiljaa jäädä rästiin. 2017 asuin Kirkkonummella lasten kanssa (silloin olin jo voimissani jälleen) ja mietin ja selvittelin pankin kanssa rästiasioita. Yritin pelastaa tilanteen ehdottamalla kommuuniasumista exäni kanssa yhteisesti omistamassa talossamme. Muutin lasten kanssa kesällä 2017 taloon, samalla koitin saada yhteyttä pankkiin ja sopia rästeistä. Pankkiin ei saanut enää yhteyttä suoraan henkilölle, vaan piti jättää yhteydenottopyyntö. Jätin useita, mutta kukaan ei soittanut takaisin. Sähköposteja ei periaatteessa voinut lähettää, mutta etsin pankkikonttorin päähenkilön ja lähetin hänelle sähköpostia, ainoa vastaus häneltä oli että perintälakimies hoitaa asiaa jatkossa. Emme saaneet siis keskustella ja koittaa sopia yhdessä, voisiko asiaan olla jotakin ratkaisua. Olin aivan loppu yhteisasumisesta, se ei sujunut, sillä olimme aivan erilaisia. Muutin omaan asuntoon lähistölle. Perjantaina ennen joulunpyhiä posti toi kirjeen, jossa luki lainan irtisanomispäätös. (Todella kiva joululahja pankilta, kiitos.. Olisiko voinut odottaa joulun yli, jolloin olisin voinut soittaa sinne ja jutella asiasta.) Siinä vaiheessa olin ollut nukkumatta 3 kuukautta, olin juuri onneksi ehtinyt hakea apua epätoivooni akuutista.

Keväällä 2018 olin soitellut ja sopinut perintälakimiehen kanssa ja kaiken piti olla ok, kulut ja korot piti maksaa ja asioiden piti jatkua normaalina lainanlyhennyksenä. Ehdotin exälleni, että muuttaisin lasten kanssa kiinteistöön ja hoitaisin tuon jälkeen jatkossa lainanlyhennykset, jotta niitä ei jäisi rästiin. Hän oli halukas muuttamaan pois uuden avovaimonsa kanssa. Muutimme lasten kanssa kesällä 2018 taloon, suunnittelin korjauksia ja kaikki piti olla ok.

Tähän liittyy vielä eräs ikävä asia, valheita ja petosta minua ja lapsiani kohtaan, joka johti rikosilmoitukseen, mutta se on toinen tarina. Olen pystynyt antamaan anteeksi, se on helpottanut omaa oloani.

Tällä hetkellä odotan talon pakkomyyntiä, välittäjä ja vouti myyvät taloa ns. normaalisti. Välillä tekee mieli hypätä pois talosta muualle, mutta koitan sinnitellä tässä epämukavuudessa ja elää päivä kerrallaan, nauttia elämästä ja sen ihmeistä. Pääosin se onnistuukin.

Pointtini tässä tarinassa on, että pahin pelkoni toteutui, se meinasi viedä henkeni, loppujen lopuksi kyse on vain rahasta.

Uskalla rakas avautua elämän vaikeuksissa, vaikka takana olisi miten suuri pelko ja häpeä. Häpeä onkin omassa mielessä yleensä ja se musertaa. Se ei ole totta. Kivuliasta ja tuskaisaa, mutta siitä selviää. Sinussa on sisällä ihmeellinen voima ja olet arvokas ja ainutlaatuinen <3

Jos sinulla on tällainen sielun musta yö ja tuntuu, ettet jaksa tai löydä ratkaisua, laita minulle viestiä, minä olen täällä rinnallasi kulkemaan. Et ole yksin.

Ps. Paljastettuani tämän suuren häpeäni, saattaa huomenna olla morkkis ja halu poistaa koko tämä teksti. Hillitsen sitä, kuulostelen. Poistan jos intuitioni sanoo silloin niin. Nyt se sanoo näin, tuo häpeäsi näkyväksi, avuksi muille.

- Heli Ruostesaari-

LCF Life Coach-opiskelija 2020

pilgrimslove@gmail.com

messenger: Heli Ruostesaar

p. 040-7379468

Sumun läpi elämään - tarina selviytymisestä, tässä iässä

Sumun läpi elämään

Tarina selviytymisestä, tässä iässä

2016 oli minulle vaikein ja haastavin vuosi ikinä. Tuntuu ihan omituiselta ajatella, että vielä kaksi vuotta sitten olin töissä. Miten se maailma sitten muuttuikaan. Kaikki elämäni peruskivet hajosivat, yksi kerrallaan, armottomasti ja totaalisen perinpohjaisesti. Ja kun olin jo täysin varma, että kaikki mitä nyt ikinä voi tapahtua, oli jo tapahtunut, tuli vielä viimeinen isku.

Vuosi sitten olin henkisesti ja fyysisesti enemmän rikki kuin koskaan. Sekin tuntuu kaukaiselta, ehkä vielä kaukaisemmalta kuin mitä tuo 2016. Pitkältä tuntuva aika, pitemmältä tuntuva matka jonka olen vihdoin valmis pukemaan sanoiksi. Sellaisiksi kun ne nyt osaan, jotenkin sanat ei aina tee oikeutta tunteille ja tapahtumille, mutta haluan tämä ajan muistaa. Tämä matka on ollut tähänastisista merkittävin.

Elettiin vuotta 2016. Olin töissä, minulla oli koti ja parisuhde, asiat joiden uskoin pysyvän ennallaan. Terveys, yksi tärkeimmistä elämän kulmakivistä oli alkanut pettää, mutta kunhan muut kolme kulmaa on kunnossa, uskoin terveytenikin paranevan. Näin ei käynyt, ja maaliskuussa 2016 jäin toisen kerran kolmen vuoden sisällä työuupumuksen takia pitkälle sairauslomalle. Ja tällä kertaa olikin sitten jo tosi kyseessä, enää ei puhuttu muutaman viikon sairauslomasta, vaan puhuttiin kuukausista, jopa vuosista. Masennus, itseinho, pelko, alemmuudentunteet ja ahdistus valtasivat mielen ja veivät minut syvemmälle kuin mitä ehkä koskaan aiemmin olen kokenut. Ympärilläni oli joukko erilaisia asiantuntijoita… lääkäri, terapeutti ja muitakin, muistaakseni. Aika on aika sumuista, eikä yksityiskohdat jääneet mieleen. Menin sumussa eteenpäin, nukuin, nukuin, nukuin. Muistan jotenkin sen ensimmäisestä kuukaudesta, nukuin, voi hyvä ihme miten paljon nukuinkin! Ja vaikka nukuin, ei väsymys hellittänyt. Aika tuntui pysähtyneen, masentunut ihminen, syvässä kriisissä ja unessa kaiken aikaa. Kauhea tilanne. Mutta pienin askelin alkoi kehoni elpyä.

Huomasin kuinka paljon stressi vie terveyttäni, joten tein itselleni todella radikaalin ratkaisun. Päätin viettää kesän mökillä, vain minä ja kissat. HUI! Siis minä?!?! Pelkäsin jotenkin yksinoloa, mutta tiesin että tämä oli minulle tärkeää, joten peloistani huolimatta, kun kesäkuu alkoi, pakkasin tavaroitani, kissat ja mitä nyt ikinä sainkaan mukaani, ja lähdin mökille. Paikka jossa olen aina voinut paremmin, jossa voi rauhassa toipua ja parantua. Tiesin että tarvitsen sitä, vettä, metsää, kaikkea sitä mitä tarvitsin lataamaan akkujani. Vesi on elementtini, voin aina parhaiten veden äärellä. Metsästä muodostui myös todella suuri osa toipumistani, enemmän kuin mitä uskoin olevan mahdollista.

Varasin mukaani kirjoja joita en ollut ehtinyt lukea, joita en ollut jaksanut lukea. Tein itselleni rantaan paikan, jossa minun on hyvä lukea, pari riippukeinua ja järvi. Miten onkin mahdollista, että voimakkaimmat ja energisimmät jutut tuleekin niin yksinkertaisista asioista. Riippukeinu, järvi, kirja. Ja se miten helppo tuossa onkaan olla läsnä. Kun kaikki aistit on aktivoituneena. Tunnet auringon lämmön, tuulen vireen, riippukeinun ja tyynyn pääsi alla. Ja tietenkin ajoittain kissa kiipeilee päällä, pienet tassut ja märkä nenä kun toinen tulee puskemaan naamaa. Tuoksuina järvi, koivunlehdet, vastaleikattu ruoho ja kukkien tuoksut. Kuulet aaltojen äänet, tuulen suhinan puiden lehdissä, kauempaa toisinaan lasten ääniä, kissojen naukumiset ja leikin äänet. Näet valon, värit, veden tai taivaan sinen, ruohon ja lehtien vihreyden, kissat hassutteluineen. Makuina mansikka, mustikka ja letut. Savukala, kupillinen teetä mökin rappusilla. Kaikki tämä vei minut kovin kauas kaikesta stressiin viittaavasta. Oli niin helppo antautua ja olla läsnä juuri siinä hetkessä. Ymmärsin vihdoin niin täysin tuon läsnäolon merkityksen, kuinka rauhoittavaa se on. Ja olin todella onnekas, koska tulin tähän tilaan aivan intuitiivisesti.

Sain metsän takaisin. Muistan joskus lapsena kulkeneeni metsässä isän kanssa, ja talvella jopa hiihdin metsässä. Jotain kuitenkin tapahtui vuosien varrella, ja etäännyin metsästä, tuli pelko. Metsässä on karhuja, käärmeitä, kaikkea mikä voi vahingoittaa. Ja ulkomailla asuessani opin pelkäämään metsää vielä enemmän. Valitettavasti lähellä asuinpaikkaamme tapahtui todella raaka henkirikos. Uhri löydettiin kuolleena läheisestä metsästä. Tämä oli tapahtuma, joka lopulta vei metsän minulta kokonaan. Kesällä 2016 ihana rakas ystäväni kuitenkin antoi minulle metsän takaisin. Hän vei minut sinne ja onnistui hälventämään pelkoni. Pääsin nauttimaan metsän energioiden parantavasta voimasta. Voi hyvänen aika oikeesti, miten sitäkin olin kaivannut!

Lopulta uskalsin jo lähteä kissojen kanssa ihan yksin metsään kävelemään. Ilman pelkoa, nauttien metsän energioista ja tuoksuista. Kissat jotenkin toivat vielä vahvemmin kaiken tämän minulle. Kaikki tämä yhdisti meitä. Kuljettiin siellä, ihmeteltiin uusia asioita ja alueita. Nautittiin tutuista paikoista ja minä toivuin, kovaa vauhtia.

Kunnes sitten todellisuus iski. Toimeani koskevat YT-neuvottelut alkoivat. Sain upeasti tukea asiantuntijoilta, mutta aika yksin asian kuitenkin kävin läpi. Olin mökillä ja huomasin miten stressi vaikuttaa terveyteeni. Aloin vaipua takaisin ahdistukseen, masennukseen ja toivottomuuteen. En olisi millään jaksanut tätä käydä läpi. Ei enää, terveys meni, eikö se riittänyt? Se ei riittänyt, nyt minulta katosi jo toinen kulmakivi. Mielentilani ja terveyteni romahtivat, putosin niin tuttuun epätoivoon, josta en meinannut enää päästä pois. Kun palasin mökiltä takaisin kotiin, terveyteni oli aika huonolla tolalla – jälleen. YT-neuvottelujen lopputuloksena menetin työni. Olin jotenkin ihan shokissa tästä. Vaikka tiesin että näin voi käydä, ja oli todennäköistäkin, että näin käy, asian kuuleminen oli kuitenkin ihan hirveä shokki. Jotenkin kompuroin ulos ja kun pääsin autoon, tuli itku. Itkin ja vapisin, sain auton käyntiin ja sumein silmin ajoin kotiin. Tuntui kuin olisi saanut iskun palleaan. Mitä nyt?

Aika kului ja pääsin vihdoin suunnittelemaan tulevaisuutta. Pääsin ja pääsin, siis piti ryhtyä siihen. En oikein jaksanut ja kaikki pyöri ympyrää päässäni. Mutta pikkuhiljaa aloin kasailla pieniä palasia itsestäni ja jälleen ammattilaisten avulla aloin löytää suuntaa eteenpäin. Ehkä jo hieman innostuakin, mutta varovaisesti. Tässä vaiheessa aloin täyttää elämääni hevosilla. Hoidin tallihommia. Koin sen aika terapeuttiseksi. Menin aamulla pimeään talliin ja kuulin hevosten hiljaisen hörinän. Vein ruuan, laitoin kahvin tippumaan ja radion auki. Vein heinät ulos, ja puin hevoset tarvittaessa ja talutin ne ulos. Join kahvit ja aloin siivota karsinoita. Laitoin ruuat valmiiksi ja katselin tyytyväisenä käsieni jälkiä. Oli todella tyydyttävä tunne, kun tunsin olevani hyödyllinen, ja jotenkin se fyysinen tekeminen auttoi. Näin työni jäljen heti, ja pääsin lähemmäksi hevosia, opin tuntemaan niitä ja ne minua.

Siisti karsina, vesi ja ruuat valmiina, talli lakaistuna siistiksi. Jo tallin tuoksu toi minulle rauhaa. Tässä vaiheessa mieheni sairastui ja joutui sairaalaan. Tein mitä olen oppinut tekemään aina kun käyn läpi kriisiä. Upottauduin työhön. Nyt se oli tallissa, ei toimistossa. Se oli fyysistä, se tuntui hyvältä ja tunsin itseni tärkeäksi. Mutta samalla olin aivan järjettömän yksinäinen. Mieheni, joka oli samalla paras ystäväni ei ollutkaan siinä jakamassa tätä kanssani. Välillä itkin aivan lohduttomasti, ja ikävöin hänen seuraansa enemmän kuin pystyn sanoiksi pukemaan. Välillä uppouduin pitämään kaiken mitä ikinä pystyin siistinä, järjestyksessä, nätisti. Kun elämä mureni, koitin edes ulospäin pitää kaiken kurissa. Ikävä tuntui fyysisenä kipuna, painavana kivenä sydämen päällä. Tyhjyys, olin kuin kuori. Elin jälleen sumussa, kuin robotti suoritin tärkeimmät. Aika tuntui pysähtyneen, minuutit eivät kuluneet, tunnit viivyttelivät ja seuraava päivä tuntui olevan kauempana kuin koskaan.

Meni kuukausi ja olin jotenkin jumissa. En päässyt eteenpäin, taaksepäin en halunnut mennä ja missään nimessä en halunnut jäädä jumiin siihen ikävään ja yksinäisyyteen mitä tunsin. Kaiken tämän keskellä tuli vielä yksi terveyshuoli, joka onneksi osoittautui kuitenkin vaarattomaksi. Ja jälleen mietin, miksi olen tällaisessa tilanteessa? Mitä ihmettä varten? Itse sairaana, mies sairaana? Ei työtä? Miten tästä eteenpäin? Koitin laskea elämäni siunauksia. Olihan minulla kuitenkin vielä mies, katto pääni päällä, kaunis paikka asua, ihana lapsi, kissat, hevoset. Menin talliin.

Vastaus tulikin sitten mieheltä. Parisuhde päättyi, menetin puolison, parhaan ystäväni, tärkeimmän tukeni ja kaiken muun lisäksi vielä kotini. Voiko enempää enää lamaantua? Menetin kerralla kaksi viimeistä elämäni kulmakiveä. Muutin pois raskain sydämin, sitä luopumisen tuskaa en voinut edes kuvitella. Tässä vaiheessa tukijoukot olivat tarpeen. Ihanat hörhöt ja lapseni ja hänen ystävänsä minut siitä suosta nostivat. Tietenkin terapia auttoi, ja pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Ajattelin että tässähän sitä vielä ollaan, vaikka kipu oli jotain aivan käsittämätöntä edelleen. Pikkuhiljaa. Kaikki elämän kulmakivet murskana, kaikki tuttu ja turvallinen poissa ympäriltä. Menin sumussa läpi joulun ja uudenvuoden. Alkoi vuosi 2017, ajattelin että nyt täytyy olla jo hyviä uutisia tulossa.

Olin sappikivileikkauksessa 16.1.2017. Kun heräsin nukutuksesta ja olin aika pihalla koko maailmasta, puhelin soi. Sain kuulla isäni nukkuneen pois edellisenä aamuna. Itkin, itkin niin vuolaasti. En enää osannut edes ajatella mitä muuta voisi mennä pieleen. Rakas, rakas ystäväni haki minut sairaalasta, auttoi kotiin, tai siis lapseni luo, se ei ollut minun kotini vaan hänen. Tai oikeastaan tuo on väärin sanottu, hän sanoi, että se oli myös minun kotini. Kuuden viikon ajan kotini oli sänky tyttäreni olohuoneessa, sohvan takana.

Taas tuo niin tuttu sumu valtasi mieleni. Isäni hautajaiset tulivat ja menivät. Perunkirjoitukset tuli käytyä läpi ja jouduin kohtaamaan paljon sellaista ikävää, mitä en kuvitellut joutuvani kokemaan. Opin jälleen ihmisistä. Sain muistutuksen siitä, että ystäviä ovat ne, jotka pysyvät rinnalla vaikeinakin aikoina. Olin niin kovin rikki. Mutta pienin askelin alkoi maailma taas saada merkitystä. Meni pitkälle kevääseen ennen kuin sain toimintakykyäni takaisin sen verran, että pystyin pitämään joistakin sovituista asioista kiinni. Olin väsynyt, oloni ja mielialani vaihtelivat, mutta tilanne alkoi rauhoittua.


Löysin oman kodin ja sain sen sellaiseksi kuin halusin. Sain valtavasti tukea erilaisilta asiantuntijoilta ja hain opiskelupaikkaa XAMKista. Kävin tyttären kanssa Kuopiossa Idols koelauluissa, ei valitettavasti natsannut. Kävin pääsykokeissa, hankin auton. Olin työkokeilussa Moisiossa. Järjestelin todella paljon asioita ja pikkuhiljaa aikakin alkoi taas kulkea eteenpäin. Sain perheenlisäystä, vihdoinkin ihan ikioma Maine Cooni. Sain opiskelupaikan ja syksyllä aloitin opiskelemaan yhteisöpedagogiksi. Sain ihanan luokan, opiskelen unelma-ammattiini, hörhöperhe kasvaa ja minulla on kaikki hyvin. Oikeasti, kaikki on HYVIN.

Vuosi vaihtui. Katson taaksepäin näitä kahta viimeistä vuotta. Olen oppinut paljon itsestäni, elämästä, ihmisistä. Olen luopunut paljosta, mutta se on ollut tarpeen. Kaikki itselleni haitallinen, ihmissuhteista lähtien on karissut pois elämästäni. Jäljelle on jäänyt kirkkaita timantteja. Minulla on tukiverkosto jollaista minulla ei ole koskaan ollut. Pitkästä aikaa katson luottavaisena ja odottavin mielin tulevaisuuteen. En muista onko uusi vuosi koskaan ollut minulle näin merkityksellinen. 2016 kaikki hajosi, 2017 rakensin uutta, 2018, nyt kaikki on valmiina. Olen valmis ottamaan vastaan kaiken sen mitä minulle on suotu. Jotenkin kaikki palaset elämässä loksahtelee kohdalleen. En ole koskaan aiemmin ollut näin luottavainen tulevaisuuden suhteen. Sydän täynnä toivoa ja rakkautta, myötätuntoa ja jotenkin siunausta. Täältä tullaan elämä! Joskus tähän vaiheeseen pääsee vasta tässä iässä. Onneksi edes nyt.





Kirjoittaja
Päivi Parkkinen
Yhteisöpedagogiopiskelija
XAMK
Mikkeli

Huono Tytär

Oikein mun verenpaineeni kohosi, kun tulin ajatelleeksi Huono Äiti- blogia. Poloinen Sari Helin sai täysin syyttömänä osansa pahasta tuulestani, joka oikeasti kohdistui vain ja ainoastaan itseeni. No hyvä on, ihan vähäsen myös niihin, jotka miettivät miten huonoja äitejä ovat, kun ovat yhden kerran ostaneet valmista pilttisosetta. Ne ei kuulkaas ole todella huonoa äitiä nähneetkään.

Minä olen nimittäin tehnyt huonosta äitiydestä oikein taiteenlajin. Jos en muuta ole osannut, niin kriiseillyt olen ainakin yhden Kauniaisen kokoisen kunnan edestä, ehkä isommankin. Olen ikäkriiseillyt, aviokriiseillyt, urakriiseillyt, ikäkriiseillyt uudestaan – ja ihan vaan kriiseillyt kriisin itsensä vuoksi. Ja kaiken tämän olen tehnyt näppärästi äitiyden ohessa.

Vaikka tässä ”saavutuksillani” pullistelen, ei tämä ole mikään kilpailu, toisten huonojen äitien suohonlaulamisyritys. Nämä ajatukset vaan alkoivat kummuta jostakin, kun mieleeni nousi oivallus, että en ole ollut pelkästään Huono Äiti, olen ollut myös aivan hemmetin Huono Tytär. Tehkääpä perässä.

Olin aloittanut tämän blogitekstin kuukausia sitten ikävöidessäni tytärtäni ”maapallon toisella puolella”. Huomenna (18.12.2017) tulee kuluneeksi 22 vuotta siitä kun oma äitini nukkui pois. Nyt, kun minulla on mihin verrata, oma ihana, Maailman Paras Tytär, voin vain todeta, että jos nyt pääsisin aikaan, jolloin äiti vielä eli, tekisin monta asiaa toisin. Hän olisi ansainnut niin paljon paremman tyttären kuin minkä sai. Olisin ollut enemmän läsnä, halannut, pitänyt kädestä, ollut myös henkisesti läsnä niissä hetkissä, jotka olimme yhdessä. Olisin ollut kärsivällisempi, ymmärtänyt kiukuttelua jos en vastannut puhelimeen. (Ei ollut kännyköitä tai soittajan numeron näyttöä vaikka äiti usein sanoikin, että et vastaa kun tiedät että soitan)

Mutta kuten sanottu,tämä ei ole kilpailua huonoudesta, tämä on oodi Tälle Hetkelle. Suosikkityyppiäni Eckhart Tollea hyvin vapaasti siteeraten: märehtiessämme menneitä virheitä tai huolestuessamme tulevasta ohitamme sen ainoan hetken, jossa elämä tapahtuu, nimittäin Tämän Hetken.

Tässä Hetkessä voin vain olla kiitollinen siitä, että minulla oli Maailman Paras Äiti. Voin olla myös kiitollinen siitä, että olen saanut moninverroin paremman tyttären, kuin olisin ansainnut. Että ylipäätään emme saa sellaisia lapsia tai vanhempia, kuin mitä ansaitsisimme, vaan jokainen heistä on ainutlaatuinen yksilö, jolla on oma sielunsuunnitelma ja tehtävänsä elämässä.

Minun tyttäreni halaa ja näyttää tunteensa, hän soittaa ja kirjoittaa viestejä. Ehkäpä se, millaisen äidin tai tyttären kukin ”ansaitsee”, hyppää yhden sukupolven ylitse. Kuka tietää.

Kiitos Äiti, siellä tähdissä, että olit juuri sellainen kuin olit! Kiitos ihana tyttäreni siitä että olet!

Aasiäitinä

Vihdoinkin minä sain sinut kainalooni. Suloisen,pehmoisen,pitkäkorvaisen aasivauvan. Tai ethän sinä enää mikään vauva ole, vuoden vanha pojan koltiainen. Yli vuoden olin tätä onnen hetkeä odottanut. Ja monta vuotta tästä haaveillut.
Ja minulle kävi kuin ensisynnyttäjille usein (tai toisinaan,mistä minä tiedän)

Kuva (c) Päivi Parkkinen

 Katselin tuota hellyttävää otusta (joka ei suostunut menemään eteen- eikä taaksepäin, luimisti pitkiä korviaan, pyöritteli päätään ja jumitti paikoillaan) ja mietin:
Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään? Seesteisen onnen sijasta olin täynnä epäilyksiä ja ihmetystä, huolta ja stressiä. Lauman järjestys on sekaisin, otus tarvitsee oman tarhan, aasinpitävän. Toiset pelkäävät tai potkivat, tai molempia. Entä jos se saa kaviokuumeen, aaseihinhan sellainen oikein hyppää tuoreen ruohon näkemisestäkin. Mitä minä sen kanssa teen?


Sitten se katsoo minua suurilla tummilla silmillään, jotka - kaikkien klisheiden äiti - ovat kuin metsälammet, painaa päänsä kainalooni ja vaatii hellyyttä. Tajuan, että tämä kaveri on suuri opettaja. Kaikki on ajateltava aivan uusiksi. Melkein mikään, minkä elämäni varrella olen oppinut hevosten kanssa toimimisesta, ei toimi aasin kanssa. Tyyppi vetää ihmisen todella nöyräksi.

Huomaan tulleeni jopa hitusen ylimieliseksi sen suhteen, mitä olen oivaltanut läsnäolon merkityksestä hevosten kanssa, vuoropuhelusta, kosketuksesta, herkkyydestä. Tämä kaveri vie tuon kaiken aivan uudelle tasolle. Pysähtymisen, hetkessä olemisen, kiireen unohtamisen. Minulla ei enää olekaan vastauksia, ei valmista konseptia, ei "läsnäolo-tuotetta" jota rutiinilla opettaa muille. Olen tyhjän päällä, aivan uuden äärellä. Olen löytänyt mindfulnessin aloittelijan mielialan, ihmettelyn, kuin kohtaisi jonkin asian ensimmäistä kertaa.

Ja - WAU - se tuntuu aivan mahtavalta! On hurjan vapauttavaa olla tietämättä.

"Sun katse sammuu ja mun värit lakastuu..."

Kirjoitin tämän postauksen julkaisua vaille valmiiksi jokin aika sitten näiden mietteiden noustua mieleeni. Edellisellä viikolla yksinäisyysteema sitten kohosi melkein ykköspuheenaiheeksi radiossa, ja televisiossakin oli yksinäisyysilta. Lähipiirinkin viimeaikaiset tapahtumat saivat minut pohtimaan, onko luvallista ajatella toisin. Onko minulla siis lupa tuntea niinkuin tunnen? Onko sopimatonta esittää toisenlaisia ajatuksia, kun yksinäisyyttä on niin paljon? Puhutaan nuortenkin yksinäisyydestä. Toisaalta siitä, kuinka monet pelkäävät jäävänsä vanhana yksin.

Mutta saako toisen kanssa vanhenemista pelätä? Entä jos tuo tuossa vierellä sairastuu, muuttuu vaikkapa muistisairauden vuoksi vieraaksi, oudoksi, hankalaksi? Kestääkö rakkaus kaiken? Kuuluuko sen kestää? Jos toinen sairastuu, kuuluuko myös toisen elämän sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan olla "ohi"?
.... tottumus, velvollisuus, pelko, huoli, syyllisyys.....

Entä jos minä sairastun? Ellen enää itse ymmärrä mitä sanon tai teen? Haluanko kahlita toisen siihen vankilaan?
On kyllä herttaista katsella pariskuntia, joilla on kuudenkin vuosikymmenen yhteinen taival takanaan ja jotka nyt kulkevat toinen toistaan tukien joka paikkaan yhdessä. Mutta mitä on kulissien takana? Suljetun kotioven toisella puolen voi olla alaston helvetti. Toinen pelkää yksinäisyyttä ja uutta tuntematonta olotilaa, jossa vain ajoittain käväisee syvältä muistin syövereistä häivähdys jostain tutusta kadotakseen yhtä nopeasti muistamattomuuden sumuun.
Toinen tuntee olevansa vanki. Ansassa, josta ei ole ulospääsyä. Ei hetken lepoa. Jatkuva läsnä- ja saatavilla olemisen pakko. Samalla huoli, pelko ja syyllisyys.

Muistisairaus muuttaa ihmistä monella tavalla. Se voi korostaa tiettyjä luonteenpiirteitä tai nostaa esiin sellaisa, joista ei ole aikaisemmin tiennytkään. Yksinjäämisen ja kontrollin menettämisen pelko saa sairastuneen takertumaan läheiseen ihmiseen, usein niin, ettei tämä saa rauhassa edes käydä vessassa, kauppareissusta puhumattakaan.
Epäluuloisuus, mustasukkaisuus mistä tahansa, mikä vie toisen huomion, kiukuttelu, jopa aggressiivisuus.

Nykyisin on monet asiat paremmin kuin ennen, eikä entisaikojen "ihana" yhteisöllisyys varmasti ollut aina niin kovin ruusuista, mutta uskallan kuvitella, että entisajan isoissa perheyhteisöissä puoliso tai lapsi ei jäänyt yksin loukkuun muistisairaan vanhuksen kanssa, vaan aina oli useampi silmä- ja käsipari katsomassa mummo- tai pappahöppänän perään.

Miten tämä sijoitetaan nykyaikaan? Miten sovittaa yhteen eri sukupolvien tarpeet: mahdollisuus ja oikeus omaan rauhaan ja oikeus arvokkaaseen turvalliseen vanhuuteen?
Miten.....?

Minä ja toisenlaiset eli naamakirjan nurja puoli

Hyvistä aikomuksista huolimatta annoin itseni jälleen kerran provosoitua. Facebook-"kaverini" oli jakanut ilmoituksen, jonka sisältö hyvin pitkälti vastaa sitä, mitä itsekin teen hevosten kanssa ja mitä haluan tarjota muille. Mutta millä mielellä ilmoitus olikaan jaettu!! Jakaja ja hänen seuraajansa irvailivat kommenteissaan toimintaa sanakääntein: "kuka tahansa voisi...katsella hevosta aidan takaa.....ja hinnaksi x euroa....."
Kyllä minä niin mieleni pahoitin.
Siltä istumalta riensin jakamaan oman nettisivuni linkin naamakirjaan. Siitäs saitte! Sivistymättömät moukat! Veikkaan, että vaikutus oli yhtä järisyttävä kuin jos olisi kissankellolla huitaissut.

Asiaa hieman pohdittuani tajusin, että minulla itselläni oli täysi valta valita,miten reagoin tähän tai mihin tahansa asiaan. Mindfulnessissa puhutaan ärsykkeen ja reaktion välissä olevata tyhjästä tilasta, ajasta, jolloin voin valita, miten reagoin. Kaikki valta on minulla itselläni.
Sama ajattelu toimii eläinten kanssa. Jos vaikka hevonen ei toimikaan juuri niinkuin olin ajatellut, voin joko provosoitua ja käyttää enemmän voimaa tai voin etsiä paremman tavan pyytää hevosta.
Bill Dorrance (yksi suurimmista hevosmiehistä ikinä ) ei tosin puhu edes "pyytämisestä", vaan hän "esittelee" asian hevoselle tai "auttaa" hevosta (ymmärtämään mitä halutaan). Lopultahan ei ole kyse siitä, etteikö hevonen -tai koira - ymmärtäisi tai haluaisi tehdä pyydettyä asiaa, ihmisen tehtävä on esittää asia niin, että eläin ymmärtää.
Periaatteessa kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta. Meillä ihmisillä vain on taipumus tehdä kaikesta kovin monimutkaista. Bill Dorrance puhuu tuntumasta (feel). Tuntuma on kylläkin äärimmäisen huono suomennos, joka ainakin ns. hevosihmisillä johtaa ajatukset suuhun ja kuolaimeen. Ei. Ei ja Ei.
Feel pitää sisällään tunteet, kaikki aistit ja intuition. Se on vuorovaikutteinen tapa kohdata toinen elollinen olento.
93-vuotiaaksi elänyt hevosalan legenda toteaa. "I allmost didn´t live long enough...." - en melkein elänyt tarpeeksi kauaa käsittääkseni tämän. Jos lähemmäs 100-vuotiaaksi elänyt karjapaimen myöntää tarvinneensa ihmisiän sen opetteluun, miten hevosen kanssa ollaan, miten voi olettaa, että urbaani nykyihminen parhaimmillaankin muutaman kerran viikossa tapahtuvassa tunnin mittaisessa ratsastustunniksi nimitetyssä tapahtumassa hevosen kanssa ehtisi oppia mitään todellista kahden eri lajin välisestä suhteesta?
Siihen tarvitaan aikaa. Aikaa ja senkin jälkeen aikaa. Olla yhdessä, tehdä työtä, leikkiäkin. Tarkkailla ja havainnoida, niin että todella oppii tietämään toisen. Sitä pilkattua aidantakaa katselua.

Eksyin hieman aiheesta - mutta koska rakastan aaseja ja aasinsiltoja, pääsen sellaista taas käyttämään. Palatakseni ivallisiin kommentteihin ja mieleni pahoittamiseen. Olen aikaisemminkin kirjoittanut hevospelosta (Helmikuu 2016 )  ja nyt oivalsin, kiitos eri kohdalla polkua tallaavan fb-tuttuni, että juuri tuon kaltaisten asenteiden ja tuollaisen kommentoinnin takia tarvitaan entistä kipeämmin paikkoja, jotka tarjoavat  mahdollisuuden "vain" olemiseen eläinten lähellä, hyväksyvän ilmapiirin ja tasapainoiset onnelliset eläimet.

Olisi ehkä hyvä muistaa, että karkeasti jaoteltuna on kahdenlaisia ihmisiä: sellaisia kuin minä ja sitten on                    toisenlaisia. Säästyisi valtavasti energiaa, jos muistaisimme kantaa vastuun siitä, miten valitsemme reagoida milloin mihinkin. Koskaan emme voi muuttaa kaikkia muita mieleisiksimme, ainut johon voimme vaikuttaa, on tapamme suhtautua asioihin. Buddhan sanoin, jos siis ostan sinulle lahjan, ja et halua ottaa sitä vastaan, kenelle lahja silloin kuuluu?