tiistai 2. tammikuuta 2018

Sumun läpi elämään - tarina selviytymisestä, tässä iässä


Sumun läpi elämään

Tarina selviytymisestä, tässä iässä



2016 oli minulle vaikein ja haastavin vuosi ikinä. Tuntuu ihan omituiselta ajatella, että vielä kaksi vuotta sitten olin töissä. Miten se maailma sitten muuttuikaan. Kaikki elämäni peruskivet hajosivat, yksi kerrallaan, armottomasti ja totaalisen perinpohjaisesti. Ja kun olin jo täysin varma, että kaikki mitä nyt ikinä voi tapahtua, oli jo tapahtunut, tuli vielä viimeinen isku.

Vuosi sitten olin henkisesti ja fyysisesti enemmän rikki kuin koskaan. Sekin tuntuu kaukaiselta, ehkä vielä kaukaisemmalta kuin mitä tuo 2016. Pitkältä tuntuva aika, pitemmältä tuntuva matka jonka olen vihdoin valmis pukemaan sanoiksi. Sellaisiksi kun ne nyt osaan, jotenkin sanat ei aina tee oikeutta tunteille ja tapahtumille, mutta haluan tämä ajan muistaa. Tämä matka on ollut tähänastisista merkittävin.

Elettiin vuotta 2016. Olin töissä, minulla oli koti ja parisuhde, asiat joiden uskoin pysyvän ennallaan. Terveys, yksi tärkeimmistä elämän kulmakivistä oli alkanut pettää, mutta kunhan muut kolme kulmaa on kunnossa, uskoin terveytenikin paranevan. Näin ei käynyt, ja maaliskuussa 2016 jäin toisen kerran kolmen vuoden sisällä työuupumuksen takia pitkälle sairauslomalle. Ja tällä kertaa olikin sitten jo tosi kyseessä, enää ei puhuttu muutaman viikon sairauslomasta, vaan puhuttiin kuukausista, jopa vuosista. Masennus, itseinho, pelko, alemmuudentunteet ja ahdistus valtasivat mielen ja veivät minut syvemmälle kuin mitä ehkä koskaan aiemmin olen kokenut. Ympärilläni oli joukko erilaisia asiantuntijoita… lääkäri, terapeutti ja muitakin, muistaakseni. Aika on aika sumuista, eikä yksityiskohdat jääneet mieleen. Menin sumussa eteenpäin, nukuin, nukuin, nukuin. Muistan jotenkin sen ensimmäisestä kuukaudesta, nukuin, voi hyvä ihme miten paljon nukuinkin! Ja vaikka nukuin, ei väsymys hellittänyt. Aika tuntui pysähtyneen, masentunut ihminen, syvässä kriisissä ja unessa kaiken aikaa. Kauhea tilanne. Mutta pienin askelin alkoi kehoni elpyä.

Huomasin kuinka paljon stressi vie terveyttäni, joten tein itselleni todella radikaalin ratkaisun. Päätin viettää kesän mökillä, vain minä ja kissat. HUI! Siis minä?!?! Pelkäsin jotenkin yksinoloa, mutta tiesin että tämä oli minulle tärkeää, joten peloistani huolimatta, kun kesäkuu alkoi, pakkasin tavaroitani, kissat ja mitä nyt ikinä sainkaan mukaani, ja lähdin mökille. Paikka jossa olen aina voinut paremmin, jossa voi rauhassa toipua ja parantua. Tiesin että tarvitsen sitä, vettä, metsää, kaikkea sitä mitä tarvitsin lataamaan akkujani. Vesi on elementtini, voin aina parhaiten veden äärellä. Metsästä muodostui myös todella suuri osa toipumistani, enemmän kuin mitä uskoin olevan mahdollista.

Varasin mukaani kirjoja joita en ollut ehtinyt lukea, joita en ollut jaksanut lukea. Tein itselleni rantaan paikan, jossa minun on hyvä lukea, pari riippukeinua ja järvi. Miten onkin mahdollista, että voimakkaimmat ja energisimmät jutut tuleekin niin yksinkertaisista asioista. Riippukeinu, järvi, kirja. Ja se miten helppo tuossa onkaan olla läsnä. Kun kaikki aistit on aktivoituneena. Tunnet auringon lämmön, tuulen vireen, riippukeinun ja tyynyn pääsi alla. Ja tietenkin ajoittain kissa kiipeilee päällä, pienet tassut ja märkä nenä kun toinen tulee puskemaan naamaa. Tuoksuina järvi, koivunlehdet, vastaleikattu ruoho ja kukkien tuoksut. Kuulet aaltojen äänet, tuulen suhinan puiden lehdissä, kauempaa toisinaan lasten ääniä, kissojen naukumiset ja leikin äänet. Näet valon, värit, veden tai taivaan sinen, ruohon ja lehtien vihreyden, kissat hassutteluineen. Makuina mansikka, mustikka ja letut. Savukala, kupillinen teetä mökin rappusilla. Kaikki tämä vei minut kovin kauas kaikesta stressiin viittaavasta. Oli niin helppo antautua ja olla läsnä juuri siinä hetkessä. Ymmärsin vihdoin niin täysin tuon läsnäolon merkityksen, kuinka rauhoittavaa se on. Ja olin todella onnekas, koska tulin tähän tilaan aivan intuitiivisesti.

Sain metsän takaisin. Muistan joskus lapsena kulkeneeni metsässä isän kanssa, ja talvella jopa hiihdin metsässä. Jotain kuitenkin tapahtui vuosien varrella, ja etäännyin metsästä, tuli pelko. Metsässä on karhuja, käärmeitä, kaikkea mikä voi vahingoittaa. Ja ulkomailla asuessani opin pelkäämään metsää vielä enemmän. Valitettavasti lähellä asuinpaikkaamme tapahtui todella raaka henkirikos. Uhri löydettiin kuolleena läheisestä metsästä. Tämä oli tapahtuma, joka lopulta vei metsän minulta kokonaan. Kesällä 2016 ihana rakas ystäväni kuitenkin antoi minulle metsän takaisin. Hän vei minut sinne ja onnistui hälventämään pelkoni. Pääsin nauttimaan metsän energioiden parantavasta voimasta. Voi hyvänen aika oikeesti, miten sitäkin olin kaivannut!

Lopulta uskalsin jo lähteä kissojen kanssa ihan yksin metsään kävelemään. Ilman pelkoa, nauttien metsän energioista ja tuoksuista. Kissat jotenkin toivat vielä vahvemmin kaiken tämän minulle. Kaikki tämä yhdisti meitä. Kuljettiin siellä, ihmeteltiin uusia asioita ja alueita. Nautittiin tutuista paikoista ja minä toivuin, kovaa vauhtia.

Kunnes sitten todellisuus iski. Toimeani koskevat YT-neuvottelut alkoivat. Sain upeasti tukea asiantuntijoilta, mutta aika yksin asian kuitenkin kävin läpi. Olin mökillä ja huomasin miten stressi vaikuttaa terveyteeni. Aloin vaipua takaisin ahdistukseen, masennukseen ja toivottomuuteen. En olisi millään jaksanut tätä käydä läpi. Ei enää, terveys meni, eikö se riittänyt? Se ei riittänyt, nyt minulta katosi jo toinen kulmakivi. Mielentilani ja terveyteni romahtivat, putosin niin tuttuun epätoivoon, josta en meinannut enää päästä pois. Kun palasin mökiltä takaisin kotiin, terveyteni oli aika huonolla tolalla – jälleen. YT-neuvottelujen lopputuloksena menetin työni. Olin jotenkin ihan shokissa tästä. Vaikka tiesin että näin voi käydä, ja oli todennäköistäkin, että näin käy, asian kuuleminen oli kuitenkin ihan hirveä shokki. Jotenkin kompuroin ulos ja kun pääsin autoon, tuli itku. Itkin ja vapisin, sain auton käyntiin ja sumein silmin ajoin kotiin. Tuntui kuin olisi saanut iskun palleaan. Mitä nyt?

Aika kului ja pääsin vihdoin suunnittelemaan tulevaisuutta. Pääsin ja pääsin, siis piti ryhtyä siihen. En oikein jaksanut ja kaikki pyöri ympyrää päässäni. Mutta pikkuhiljaa aloin kasailla pieniä palasia itsestäni ja jälleen ammattilaisten avulla aloin löytää suuntaa eteenpäin. Ehkä jo hieman innostuakin, mutta varovaisesti. Tässä vaiheessa aloin täyttää elämääni hevosilla. Hoidin tallihommia. Koin sen aika terapeuttiseksi. Menin aamulla pimeään talliin ja kuulin hevosten hiljaisen hörinän. Vein ruuan, laitoin kahvin tippumaan ja radion auki. Vein heinät ulos, ja puin hevoset tarvittaessa ja talutin ne ulos. Join kahvit ja aloin siivota karsinoita. Laitoin ruuat valmiiksi ja katselin tyytyväisenä käsieni jälkiä. Oli todella tyydyttävä tunne, kun tunsin olevani hyödyllinen, ja jotenkin se fyysinen tekeminen auttoi. Näin työni jäljen heti, ja pääsin lähemmäksi hevosia, opin tuntemaan niitä ja ne minua.

Siisti karsina, vesi ja ruuat valmiina, talli lakaistuna siistiksi. Jo tallin tuoksu toi minulle rauhaa. Tässä vaiheessa mieheni sairastui ja joutui sairaalaan. Tein mitä olen oppinut tekemään aina kun käyn läpi kriisiä. Upottauduin työhön. Nyt se oli tallissa, ei toimistossa. Se oli fyysistä, se tuntui hyvältä ja tunsin itseni tärkeäksi. Mutta samalla olin aivan järjettömän yksinäinen. Mieheni, joka oli samalla paras ystäväni ei ollutkaan siinä jakamassa tätä kanssani. Välillä itkin aivan lohduttomasti, ja ikävöin hänen seuraansa enemmän kuin pystyn sanoiksi pukemaan. Välillä uppouduin pitämään kaiken mitä ikinä pystyin siistinä, järjestyksessä, nätisti. Kun elämä mureni, koitin edes ulospäin pitää kaiken kurissa. Ikävä tuntui fyysisenä kipuna, painavana kivenä sydämen päällä. Tyhjyys, olin kuin kuori. Elin jälleen sumussa, kuin robotti suoritin tärkeimmät. Aika tuntui pysähtyneen, minuutit eivät kuluneet, tunnit viivyttelivät ja seuraava päivä tuntui olevan kauempana kuin koskaan.

Meni kuukausi ja olin jotenkin jumissa. En päässyt eteenpäin, taaksepäin en halunnut mennä ja missään nimessä en halunnut jäädä jumiin siihen ikävään ja yksinäisyyteen mitä tunsin. Kaiken tämän keskellä tuli vielä yksi terveyshuoli, joka onneksi osoittautui kuitenkin vaarattomaksi. Ja jälleen mietin, miksi olen tällaisessa tilanteessa? Mitä ihmettä varten? Itse sairaana, mies sairaana? Ei työtä? Miten tästä eteenpäin? Koitin laskea elämäni siunauksia. Olihan minulla kuitenkin vielä mies, katto pääni päällä, kaunis paikka asua, ihana lapsi, kissat, hevoset. Menin talliin.

Vastaus tulikin sitten mieheltä. Parisuhde päättyi, menetin puolison, parhaan ystäväni, tärkeimmän tukeni ja kaiken muun lisäksi vielä kotini. Voiko enempää enää lamaantua? Menetin kerralla kaksi viimeistä elämäni kulmakiveä. Muutin pois raskain sydämin, sitä luopumisen tuskaa en voinut edes kuvitella. Tässä vaiheessa tukijoukot olivat tarpeen. Ihanat hörhöt ja lapseni ja hänen ystävänsä minut siitä suosta nostivat. Tietenkin terapia auttoi, ja pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Ajattelin että tässähän sitä vielä ollaan, vaikka kipu oli jotain aivan käsittämätöntä edelleen. Pikkuhiljaa. Kaikki elämän kulmakivet murskana, kaikki tuttu ja turvallinen poissa ympäriltä. Menin sumussa läpi joulun ja uudenvuoden. Alkoi vuosi 2017, ajattelin että nyt täytyy olla jo hyviä uutisia tulossa.

Olin sappikivileikkauksessa 16.1.2017. Kun heräsin nukutuksesta ja olin aika pihalla koko maailmasta, puhelin soi. Sain kuulla isäni nukkuneen pois edellisenä aamuna. Itkin, itkin niin vuolaasti. En enää osannut edes ajatella mitä muuta voisi mennä pieleen. Rakas, rakas ystäväni haki minut sairaalasta, auttoi kotiin, tai siis lapseni luo, se ei ollut minun kotini vaan hänen. Tai oikeastaan tuo on väärin sanottu, hän sanoi, että se oli myös minun kotini. Kuuden viikon ajan kotini oli sänky tyttäreni olohuoneessa, sohvan takana.

Taas tuo niin tuttu sumu valtasi mieleni. Isäni hautajaiset tulivat ja menivät. Perunkirjoitukset tuli käytyä läpi ja jouduin kohtaamaan paljon sellaista ikävää, mitä en kuvitellut joutuvani kokemaan. Opin jälleen ihmisistä. Sain muistutuksen siitä, että ystäviä ovat ne, jotka pysyvät rinnalla vaikeinakin aikoina. Olin niin kovin rikki. Mutta pienin askelin alkoi maailma taas saada merkitystä. Meni pitkälle kevääseen ennen kuin sain toimintakykyäni takaisin sen verran, että pystyin pitämään joistakin sovituista asioista kiinni. Olin väsynyt, oloni ja mielialani vaihtelivat, mutta tilanne alkoi rauhoittua.


Löysin oman kodin ja sain sen sellaiseksi kuin halusin. Sain valtavasti tukea erilaisilta asiantuntijoilta ja hain opiskelupaikkaa XAMKista. Kävin tyttären kanssa Kuopiossa Idols koelauluissa, ei valitettavasti natsannut. Kävin pääsykokeissa, hankin auton. Olin työkokeilussa Moisiossa. Järjestelin todella paljon asioita ja pikkuhiljaa aikakin alkoi taas kulkea eteenpäin. Sain perheenlisäystä, vihdoinkin ihan ikioma Maine Cooni. Sain opiskelupaikan ja syksyllä aloitin opiskelemaan yhteisöpedagogiksi. Sain ihanan luokan, opiskelen unelma-ammattiini, hörhöperhe kasvaa ja minulla on kaikki hyvin. Oikeasti, kaikki on HYVIN.

Vuosi vaihtui. Katson taaksepäin näitä kahta viimeistä vuotta. Olen oppinut paljon itsestäni, elämästä, ihmisistä. Olen luopunut paljosta, mutta se on ollut tarpeen. Kaikki itselleni haitallinen, ihmissuhteista lähtien on karissut pois elämästäni. Jäljelle on jäänyt kirkkaita timantteja. Minulla on tukiverkosto jollaista minulla ei ole koskaan ollut. Pitkästä aikaa katson luottavaisena ja odottavin mielin tulevaisuuteen. En muista onko uusi vuosi koskaan ollut minulle näin merkityksellinen. 2016 kaikki hajosi, 2017 rakensin uutta, 2018, nyt kaikki on valmiina. Olen valmis ottamaan vastaan kaiken sen mitä minulle on suotu. Jotenkin kaikki palaset elämässä loksahtelee kohdalleen. En ole koskaan aiemmin ollut näin luottavainen tulevaisuuden suhteen. Sydän täynnä toivoa ja rakkautta, myötätuntoa ja jotenkin siunausta. Täältä tullaan elämä! Joskus tähän vaiheeseen pääsee vasta tässä iässä. Onneksi edes nyt.





Kirjoittaja
Päivi Parkkinen
Yhteisöpedagogiopiskelija
XAMK
Mikkeli






sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Huono Tytär



Oikein mun verenpaineeni kohosi, kun tulin ajatelleeksi Huono Äiti- blogia. Poloinen Sari Helin sai täysin syyttömänä osansa pahasta tuulestani, joka oikeasti kohdistui vain ja ainoastaan itseeni. No hyvä on, ihan vähäsen myös niihin, jotka miettivät miten huonoja äitejä ovat, kun ovat yhden kerran ostaneet valmista pilttisosetta. Ne ei kuulkaas ole todella huonoa äitiä nähneetkään.

Minä olen nimittäin tehnyt huonosta äitiydestä oikein taiteenlajin. Jos en muuta ole osannut, niin kriiseillyt olen ainakin yhden Kauniaisen kokoisen kunnan edestä, ehkä isommankin. Olen ikäkriiseillyt, aviokriiseillyt, urakriiseillyt, ikäkriiseillyt uudestaan – ja ihan vaan kriiseillyt kriisin itsensä vuoksi. Ja kaiken tämän olen tehnyt näppärästi äitiyden ohessa.

Vaikka tässä ”saavutuksillani” pullistelen, ei tämä ole mikään kilpailu, toisten huonojen äitien suohonlaulamisyritys. Nämä ajatukset vaan alkoivat kummuta jostakin, kun mieleeni nousi oivallus, että en ole ollut pelkästään Huono Äiti, olen ollut myös aivan hemmetin Huono Tytär. Tehkääpä perässä.

Olin aloittanut tämän blogitekstin kuukausia sitten ikävöidessäni tytärtäni ”maapallon toisella puolella”. Huomenna (18.12.2017) tulee kuluneeksi 22 vuotta siitä kun oma äitini nukkui pois. Nyt, kun minulla on mihin verrata, oma ihana, Maailman Paras Tytär, voin vain todeta, että jos nyt pääsisin aikaan, jolloin äiti vielä eli, tekisin monta asiaa toisin. Hän olisi ansainnut niin paljon paremman tyttären kuin minkä sai. Olisin ollut enemmän läsnä, halannut, pitänyt kädestä, ollut myös henkisesti läsnä niissä hetkissä, jotka olimme yhdessä. Olisin ollut kärsivällisempi, ymmärtänyt kiukuttelua jos en vastannut puhelimeen. (Ei ollut kännyköitä tai soittajan numeron näyttöä vaikka äiti usein sanoikin, että et vastaa kun tiedät että soitan)

Mutta kuten sanottu,tämä ei ole kilpailua huonoudesta, tämä on oodi Tälle Hetkelle. Suosikkityyppiäni Eckhart Tollea hyvin vapaasti siteeraten: märehtiessämme menneitä virheitä tai huolestuessamme tulevasta ohitamme sen ainoan hetken, jossa elämä tapahtuu, nimittäin Tämän Hetken.
Tässä Hetkessä voin vain olla kiitollinen siitä, että minulla oli Maailman Paras Äiti. Voin olla myös kiitollinen siitä, että olen saanut moninverroin paremman tyttären, kuin olisin ansainnut. Että ylipäätään emme saa sellaisia lapsia tai vanhempia, kuin mitä ansaitsisimme, vaan jokainen heistä on ainutlaatuinen yksilö, jolla on oma sielunsuunnitelma ja tehtävänsä elämässä.

Minun tyttäreni halaa ja näyttää tunteensa, hän soittaa ja kirjoittaa viestejä. Ehkäpä se, millaisen äidin tai tyttären kukin ”ansaitsee”, hyppää yhden sukupolven ylitse. Kuka tietää.

Kiitos Äiti, siellä tähdissä, että olit juuri sellainen kuin olit! Kiitos ihana tyttäreni siitä että olet!


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Aasiäitinä

Vihdoinkin minä sain sinut kainalooni. Suloisen,pehmoisen,pitkäkorvaisen aasivauvan. Tai ethän sinä enää mikään vauva ole, vuoden vanha pojan koltiainen. Yli vuoden olin tätä onnen hetkeä odottanut. Ja monta vuotta tästä haaveillut.
Ja minulle kävi kuin ensisynnyttäjille usein (tai toisinaan,mistä minä tiedän)
Kuva (c) Päivi Parkkinen
 Katselin tuota hellyttävää otusta (joka ei suostunut menemään eteen- eikä taaksepäin, luimisti pitkiä korviaan, pyöritteli päätään ja jumitti paikoillaan) ja mietin:
Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään? Seesteisen onnen sijasta olin täynnä epäilyksiä ja ihmetystä, huolta ja stressiä. Lauman järjestys on sekaisin, otus tarvitsee oman tarhan, aasinpitävän. Toiset pelkäävät tai potkivat, tai molempia. Entä jos se saa kaviokuumeen, aaseihinhan sellainen oikein hyppää tuoreen ruohon näkemisestäkin. Mitä minä sen kanssa teen?


Sitten se katsoo minua suurilla tummilla silmillään, jotka - kaikkien klisheiden äiti - ovat kuin metsälammet, painaa päänsä kainalooni ja vaatii hellyyttä. Tajuan, että tämä kaveri on suuri opettaja. Kaikki on ajateltava aivan uusiksi. Melkein mikään, minkä elämäni varrella olen oppinut hevosten kanssa toimimisesta, ei toimi aasin kanssa. Tyyppi vetää ihmisen todella nöyräksi.

Huomaan tulleeni jopa hitusen ylimieliseksi sen suhteen, mitä olen oivaltanut läsnäolon merkityksestä hevosten kanssa, vuoropuhelusta, kosketuksesta, herkkyydestä. Tämä kaveri vie tuon kaiken aivan uudelle tasolle. Pysähtymisen, hetkessä olemisen, kiireen unohtamisen. Minulla ei enää olekaan vastauksia, ei valmista konseptia, ei "läsnäolo-tuotetta" jota rutiinilla opettaa muille. Olen tyhjän päällä, aivan uuden äärellä. Olen löytänyt mindfulnessin aloittelijan mielialan, ihmettelyn, kuin kohtaisi jonkin asian ensimmäistä kertaa.

Ja - WAU - se tuntuu aivan mahtavalta! On hurjan vapauttavaa olla tietämättä.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

"Sun katse sammuu ja mun värit lakastuu..."




Kirjoitin tämän postauksen julkaisua vaille valmiiksi jokin aika sitten näiden mietteiden noustua mieleeni. Edellisellä viikolla yksinäisyysteema sitten kohosi melkein ykköspuheenaiheeksi radiossa, ja televisiossakin oli yksinäisyysilta. Lähipiirinkin viimeaikaiset tapahtumat saivat minut pohtimaan, onko luvallista ajatella toisin. Onko minulla siis lupa tuntea niinkuin tunnen? Onko sopimatonta esittää toisenlaisia ajatuksia, kun yksinäisyyttä on niin paljon? Puhutaan nuortenkin yksinäisyydestä. Toisaalta siitä, kuinka monet pelkäävät jäävänsä vanhana yksin.

Mutta saako toisen kanssa vanhenemista pelätä? Entä jos tuo tuossa vierellä sairastuu, muuttuu vaikkapa muistisairauden vuoksi vieraaksi, oudoksi, hankalaksi? Kestääkö rakkaus kaiken? Kuuluuko sen kestää? Jos toinen sairastuu, kuuluuko myös toisen elämän sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan olla "ohi"?
.... tottumus, velvollisuus, pelko, huoli, syyllisyys.....

Entä jos minä sairastun? Ellen enää itse ymmärrä mitä sanon tai teen? Haluanko kahlita toisen siihen vankilaan?
On kyllä herttaista katsella pariskuntia, joilla on kuudenkin vuosikymmenen yhteinen taival takanaan ja jotka nyt kulkevat toinen toistaan tukien joka paikkaan yhdessä. Mutta mitä on kulissien takana? Suljetun kotioven toisella puolen voi olla alaston helvetti. Toinen pelkää yksinäisyyttä ja uutta tuntematonta olotilaa, jossa vain ajoittain käväisee syvältä muistin syövereistä häivähdys jostain tutusta kadotakseen yhtä nopeasti muistamattomuuden sumuun.
Toinen tuntee olevansa vanki. Ansassa, josta ei ole ulospääsyä. Ei hetken lepoa. Jatkuva läsnä- ja saatavilla olemisen pakko. Samalla huoli, pelko ja syyllisyys.

Muistisairaus muuttaa ihmistä monella tavalla. Se voi korostaa tiettyjä luonteenpiirteitä tai nostaa esiin sellaisa, joista ei ole aikaisemmin tiennytkään. Yksinjäämisen ja kontrollin menettämisen pelko saa sairastuneen takertumaan läheiseen ihmiseen, usein niin, ettei tämä saa rauhassa edes käydä vessassa, kauppareissusta puhumattakaan.
Epäluuloisuus, mustasukkaisuus mistä tahansa, mikä vie toisen huomion, kiukuttelu, jopa aggressiivisuus.

Nykyisin on monet asiat paremmin kuin ennen, eikä entisaikojen "ihana" yhteisöllisyys varmasti ollut aina niin kovin ruusuista, mutta uskallan kuvitella, että entisajan isoissa perheyhteisöissä puoliso tai lapsi ei jäänyt yksin loukkuun muistisairaan vanhuksen kanssa, vaan aina oli useampi silmä- ja käsipari katsomassa mummo- tai pappahöppänän perään.

Miten tämä sijoitetaan nykyaikaan? Miten sovittaa yhteen eri sukupolvien tarpeet: mahdollisuus ja oikeus omaan rauhaan ja oikeus arvokkaaseen turvalliseen vanhuuteen?
Miten.....?

lauantai 13. elokuuta 2016

Minä ja toisenlaiset eli naamakirjan nurja puoli



Hyvistä aikomuksista huolimatta annoin itseni jälleen kerran provosoitua. Facebook-"kaverini" oli jakanut ilmoituksen, jonka sisältö hyvin pitkälti vastaa sitä, mitä itsekin teen hevosten kanssa ja mitä haluan tarjota muille. Mutta millä mielellä ilmoitus olikaan jaettu!! Jakaja ja hänen seuraajansa irvailivat kommenteissaan toimintaa sanakääntein: "kuka tahansa voisi...katsella hevosta aidan takaa.....ja hinnaksi x euroa....."
Kyllä minä niin mieleni pahoitin.
Siltä istumalta riensin jakamaan oman nettisivuni linkin naamakirjaan. Siitäs saitte! Sivistymättömät moukat! Veikkaan, että vaikutus oli yhtä järisyttävä kuin jos olisi kissankellolla huitaissut.

Asiaa hieman pohdittuani tajusin, että minulla itselläni oli täysi valta valita,miten reagoin tähän tai mihin tahansa asiaan. Mindfulnessissa puhutaan ärsykkeen ja reaktion välissä olevata tyhjästä tilasta, ajasta, jolloin voin valita, miten reagoin. Kaikki valta on minulla itselläni.
Sama ajattelu toimii eläinten kanssa. Jos vaikka hevonen ei toimikaan juuri niinkuin olin ajatellut, voin joko provosoitua ja käyttää enemmän voimaa tai voin etsiä paremman tavan pyytää hevosta.
Bill Dorrance (yksi suurimmista hevosmiehistä ikinä ) ei tosin puhu edes "pyytämisestä", vaan hän "esittelee" asian hevoselle tai "auttaa" hevosta (ymmärtämään mitä halutaan). Lopultahan ei ole kyse siitä, etteikö hevonen -tai koira - ymmärtäisi tai haluaisi tehdä pyydettyä asiaa, ihmisen tehtävä on esittää asia niin, että eläin ymmärtää.
Periaatteessa kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta. Meillä ihmisillä vain on taipumus tehdä kaikesta kovin monimutkaista. Bill Dorrance puhuu tuntumasta (feel). Tuntuma on kylläkin äärimmäisen huono suomennos, joka ainakin ns. hevosihmisillä johtaa ajatukset suuhun ja kuolaimeen. Ei. Ei ja Ei.
Feel pitää sisällään tunteet, kaikki aistit ja intuition. Se on vuorovaikutteinen tapa kohdata toinen elollinen olento.
93-vuotiaaksi elänyt hevosalan legenda toteaa. "I allmost didn´t live long enough...." - en melkein elänyt tarpeeksi kauaa käsittääkseni tämän. Jos lähemmäs 100-vuotiaaksi elänyt karjapaimen myöntää tarvinneensa ihmisiän sen opetteluun, miten hevosen kanssa ollaan, miten voi olettaa, että urbaani nykyihminen parhaimmillaankin muutaman kerran viikossa tapahtuvassa tunnin mittaisessa ratsastustunniksi nimitetyssä tapahtumassa hevosen kanssa ehtisi oppia mitään todellista kahden eri lajin välisestä suhteesta?
Siihen tarvitaan aikaa. Aikaa ja senkin jälkeen aikaa. Olla yhdessä, tehdä työtä, leikkiäkin. Tarkkailla ja havainnoida, niin että todella oppii tietämään toisen. Sitä pilkattua aidantakaa katselua.

Eksyin hieman aiheesta - mutta koska rakastan aaseja ja aasinsiltoja, pääsen sellaista taas käyttämään. Palatakseni ivallisiin kommentteihin ja mieleni pahoittamiseen. Olen aikaisemminkin kirjoittanut hevospelosta (Helmikuu 2016 )  ja nyt oivalsin, kiitos eri kohdalla polkua tallaavan fb-tuttuni, että juuri tuon kaltaisten asenteiden ja tuollaisen kommentoinnin takia tarvitaan entistä kipeämmin paikkoja, jotka tarjoavat  mahdollisuuden "vain" olemiseen eläinten lähellä, hyväksyvän ilmapiirin ja tasapainoiset onnelliset eläimet.

Olisi ehkä hyvä muistaa, että karkeasti jaoteltuna on kahdenlaisia ihmisiä: sellaisia kuin minä ja sitten on                    toisenlaisia. Säästyisi valtavasti energiaa, jos muistaisimme kantaa vastuun siitä, miten valitsemme reagoida milloin mihinkin. Koskaan emme voi muuttaa kaikkia muita mieleisiksimme, ainut johon voimme vaikuttaa, on tapamme suhtautua asioihin. Buddhan sanoin, jos siis ostan sinulle lahjan, ja et halua ottaa sitä vastaan, kenelle lahja silloin kuuluu?

torstai 28. heinäkuuta 2016

Toimenkuvan kavennusta....saako työ olla kivaa?

Tiedättekö mitä, minä olen ajatellut laajentaa toimenkuvaani. Tai ei, oikeastaan tavoitteena on päinvastoin kaventaa sitä. Hieman pitemmällä tähtäimellä.
Miksi ryhdyin siitä teille paasaamaan? Siihen on kaksikin syytä: kaksi aihetta, joista pääsen puhumaan tällä tavalla.

Toinen on koirat ja se, kuinka pitkiä aikoja ne joutuvat olemaan yksin kotona omistajan ollessa töissä tai koulussa. Ruotsissa laki kieltää jättämästä koiraa yksin yli 6 tunniksi. Meillä tästä ajatuksestakin tehdään heti hirmuinen ongelma. "Ruotsin malli on otettu (valtion seura- ja harrastuseläinten hyvinvoinnin) neuvottelukunnassa puheeksi. Asiaan tullaan palaamaan lähivuosina, kun eläinsuojelulakia uudistetaan." Sanoo Koiramme-lehden päätoimittaja Tapio Eerola. 
Otettu puheeksi !!! Lähivuosina !!!!

Jos koira on perheenjäsen, monille vähän kuin lapsi, miten tähän ajatukseen sopii "lapsen" jättäminen yksin jopa 9 tunniksi päivittäin?
Koiran jättämistä yksin koko päiväksi on perusteltu samoilla huterilla argumenteilla kuin lasten kohdalla sitä, että "laatuaika" koirvaisi yhdessä vietetyn ajan määrän. Kunnollinen lenkki on kyllä koiralle tarpeen, mutta koira tarvitsee paljon muutakin kuin että se juoksutetaan väsyksiin, jotta se jaksasi taas pahojaan tekemättä uuden pitkän yksinäinen päivän.
Koira on suden lailla laumaeläin. Sutta ja hevostakin domestikoituneempana se kelpuuttaa ihmisen täydelliseksi laumanjäseneksi. Koira ja hänen ihmisensä ovat lauma. Riippumatta siitä, montako jäsentä laumaan kuuluu. Ja lauman tarkoitus on antaa turvaa, lohtua, tukea, keskinäistä välittämistä. Koiralle näitä asioita ei voi hoitaa facebookin kautta. Koira haluaa olla laumansa kanssa.

Selitykset: on pakko tehdä töitä/pitkää päivää, ei ole ketään, jota voisi pyytää, ei voi ottaa työpaikalle.....
No, harvalle työpaikalle vauvankaan voi tuoda. Vauvalle hankitaan hoitaja. Koirahoitolat saattavat olla liian hintava ratkaisu, tai jollekin koiralle aiheutuu stressiä päivähoitoon menemisestä. Maailmalla on hyvinkin yleistä käytää ammattimaista koiranulkoiluttajaa. Koska lauman ihmisjäsenen on kuitenin käytävä töissä (saalistamassa ruokaa laumalle), on koiran kannalta toiseksi paras vaihtoehto palkata laumaan "ulkojäsen", joka voi edes käynnillään katkaista pitkän, yksinäisen päivän ja päästää koiran tekemään tarpeensa, jonka asian pitäisi olla itsestäänselvyys. Yritä itse olla 9 tuntia käymättä vessassa!

Muutama vuosi sitten otin "vahingossa" lomalukemiseksi hömppäromaanin, jonka päähenkilö toimi koiranulkoiluttajana. Tosin siinäkin kirjassa paistoi kirjoittajan ennakkoasenne: nainen oli tavallaan juuttunut koiranulkoiluttajan hommaan ja varsinkin lähipiiri oli sitä mieltä, etä työ on hyvinkin väliaikaista "paremman puutteessa".
Olen viime aikoina muutamaankin otteeseen kysynyt itseltäni, mitä ihan oikeasti haluan tehdä. Ja kysymystä esittäessäni olen törmännyt omiinkin ennakkoasenteisiini ja niihin esteisiin, joita mieli rakentelee unelmien tielle.
Tämä on se toinen syy, miksi aloin kertoa toimenkuvan kavennus-projektistani.

Nykyään kyllä puhutaan paljon siitä, että täytyy uskaltaa unelmoida, on aarrekarttakursseja, neuvotaan unelmoimaan siitä, mitä teksi, mitä olisi, jos mitään rajoitteita unelman saavuttamiselle ei olisi. Jotenkin oma mieli tuntuu vain valjastavan nämäkin hienot tekniikat jonkin "suuren ja tärkeän" päämäärän saavuttamiseen: menestys, raha, työ.....Kiireisellä on lupa unelmoida vaikkapa sapattivuodesta, sillä hän olisi sen ansainnut.

                     Katsellessani miestäni, olen oivaltanut suomalaisen ajattelun logiikan. Se kuuluu näin:
                     levätä et saa etkä nauttia mistään ennen kuin kaikki työt on tehty. Ensin tulee työ, sen 
                     jälkeen työ ja sitten työ.

Näin kirjoittaa psykologi Outi Reinola blogissaan Säteilevä Emäntä. Reinola tunnustaa kirjoituksessaan rehellisesti, kuinka vasta oman kokemuksen - melko raadollisenkin -kautta on alkanut ymmärtää aivan toisella tavalla psykologin vastaanotolleen tulevia ihmisiä.Työn sankareita, jotka ovat äidinmaidossa imeneet itseensä sukupolvien perimän siitä, että laiskottelu on syntiä, huvittelu hyödytöntä ajanhukkaa ja kuntosali suurta voimien tuhlausta.

                    Työhön kiinni kasvaneella on elämänikäinen työ oivaltaa, että elämä saa myös olla 
                    huviretki.

Puhutaan ympäristön paineista. Minä arvelen, että suurimmat paineet tulevat sittenkin ihmisen oman pään sisältä: miten paljon, minkälaista työtä kuuluu tehdä, mikä on "oikeaa" työtä, saako työstä todella nauttia. Voisiko esim. koiranulkoiluttamisesta maksaa jollekin, koska se on yhtä tärkeää työtä kuin vaikka lastenhoito. Satojen ja tuhansien ihmisten päänsisäiset, vuosisataisen perimän äänet tuottavat yleisen ajattelutavan, että jokin työ on arvokkaampaa kuin jokin toinen, että koiranulkoiluttaminen ja lapsen hoitaminen tämän kotona ovat "puuhastelua", josta opiskelija(tyttö) -tai eläkeläinen - saa "vähän lisätienestiä", väliaikainen ratkaisu ennen kuin pääsee oikeaan työelämään tai eläkeläiselle puolestaan mukavaa virikettä, pehmeä laskeutuminen aktiivisesta työelämästä oloneuvokseksi. !!!!!

Sitten toisaalta puhutaan turvaverkosta, haikaillaan entisaikojen suurien perheyhteisöjen perään, joissa lapset hoidettiin isovanhempien tai isompien lasten toimesta. (Koiria ei hoidettu, nehän olivat koiria.) Romantisoidaan asetelmaa, joka nykymaailmassa ei vain voi toimia. Puhumattakaan kaikesta siitä, mistä on visusti vaiettu: varsinkaan naisilla ja tytöillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin hoitaa, hoitaa ja hoitaa, jaksaa siinä sivussa muutkin raskaat työt, koska jos et jaksanut, olit huono.
Entäpä toisten lasten hoitamat lapset? Oliko se lapsuus sittenkään aina niin onnellista tai edes turvallista kuin halutaan ajatella?

Jos ihminen itse alkaisi todella arvostaa itseään ja omaa hyvinvointiaan välittämättä siitä miten "kuuluu"tehdä ja ajatella, uskon, että koko yhteiskunta alkaisi muuttua siihen suuntaan, että kaikkien ei olisi pakko tehdä 9 ja 10-tuntisia päiviä, vähemmänkin työn tekeminen olisi sosiaalisesti hyväksyttävää, ja toisaalta myös kannattavaa.

Ystävättäreni tytär perusti hyvinvointiyrityksen, jonka nimi on MILO - Minä Itse Luon Onneni. (www.facebook.com/milo minä itse luon onneni, www.onneni.fi)
Minä aion tehdä niin. Ryhdyn tekemään työtä, josta todella nautin ja saan vielä hyvän kunnonkin kaupan päälle. Ja ehkä voisin välillä myös kirjoitella jotakin......



tiistai 28. kesäkuuta 2016





Sillä kertaa se oli tavallistakin vastenmielisempää.
Aivan. Vastenmielinen. Se oli se sana, jota olin hakenut. Ei se ollut julmaa tai edes pahaa. Ainoastaan vastenmielistä.Eikä se varmastikaan kestänyt kauaa. Tosin tuntui, että sitä jatkui loputtomiin. Hyvä Jumala, päästä minut tästä.
Se ei tehnyt kipeää. Olisikin tehnyt. Kipu olisi ollut kunnollinen syy sanoa ei. Mutta kipua en voinut teeskennellä. Kaikkea muuta kylläkin.
Milloin kehoni oli alkanut torjua asian, joka oli joskus tuottanut hyvää oloa? Vai oliko se mieli? Oliko mieleni päättänyt, miltä kuului tuntua? En enää muista.
Miksi? Miksi suostuin tähän näytelmään? Osin kai itseni vuoksi. Niin oli minulle helpompaa. Mutta myös siksi, että rakastin häntä yhä. Sydäntäni raastoi ajatus, että loukkaisin häntä niin pahoin.
Rakastin. Mutta rakastin kuin veljeä. Halusin sulkea hänet syliini ja silittää uneen. Pidellä siinä ja vartioida hänen untaan. Suojella maailman pahuudelta.
Hän nukkuu tyytyväisenä vieressäni. Annan itsenikin vaipua uneen. Unessa lepään hellässä sylissä. Onko se mies tai nainen, en tiedä....ehkä karhu tai susi. Se on hellä ja rakastava syli. Se ei odota minulta mitään. Ei vastapalvelusta turvasta ja hellyydestä......

-Amanda Tuhkalainen; Unessa -

Yllä oleva teksti johdatti minut ajattelemaan viimekertaisen blogikirjoitukseni teemaa hieman syvemmin. Miten oletuksemme toisten tunteista ja ajatuksista huomaamatta ohjaavat käyttäytymistämme kaikilla elämänalueilla.
Silmiini osui sosiaalisessa mediassa sarja vanhoja valokuvia, jotka pariisilainen valokuvaaja Sebastian Lifshitz oli koonnut mm.kirpputoreilta löytämistään kuva-albumeista. Erityistä näissä vuosikymmenten takaisissa kuvissa oli, että ne kaikki esittivät samaa sukupuolta olevia pareja.
Miten rohkeaa oli täytynyt olla noina aikoina otattaa ja kehityttää sellaiset kuvat. Miten varmoja, vahvoja ja ylpeitä noiden ihmisten on täytynyt olla olemalla vapaasti oma itsensä muiden ajatuksista piittaamatta aikana, jonka yleisen ajattelutavan ahtauden nykyihminen voi vain aavistaa.
Vai onko se sittenkään pelkkä aavistus? Onko ajattelun ahtaus vieläkään kovin vierasta?

Homoseksuaalisuus ei tänä päivänä (Euroopassa) ole enää rikos, mutta vaatii varmasti suunnatonta rohkeutta ja itsetuntemusta kyetä sallimaan itselleen vapaus olla juuri sellainen kuin on.
Kuitenkin väittäisin, että oma päämme - ja sen lisäksi jokin kummallinen kollektiivinen, yhteinen "oma pää" tuputtaa ajatusmallia siitä millainen "kuuluisi" olla, mikä on normaali.
Siitä huolimatta, että suureen ääneen toitotetaan sitä, kuinka kaikki on niin yksilöllistä, kuitenkin viikkolehtien lääkäripalstat, nettifoorumit jne. pursuavat kysymyksiä ja vastauksia mitä kun "mies ei halua" tai "vaimo ei halua" tai itse en halua.....
Ja kaikkeen tarjotaan lähes poikkeuksetta jotakin lääkettä, terapiaa tai ratkaisua, millä se viallinen, väärin haluava osapuoli saataisiin korjatuksi.

Homoseksuaalisuuden virallinen luokittelu sairaudeksi poistui Suomessa laista niinkin myöhään kuin 1981. Kun erehtyy lukemaan lääkäripalstoja tai seuraamaan keskusteluja voisi luulla, että lakiin on sittemmin kirjattu jokin "normaali määrä" ja tästä poikkeamat ovat jos ei rikos, niin hoitoa vaativa sairaus.
Toimiva parisuhde on kuitenkin paljon muutakin kuin fyysisyyttä. Ja kuka on pätevä määrittelemään toisten puolesta millainen on toimiva parisuhde.

Palaan aasinsiltaa pitkin edelliseen blogitekstiini ja Katie Byroniin. Jos elämme koko ajan mielessämme jonkun toisen, vaikkapa kumppinimme elämää, olettaen ja suojellen häntä hänen omilta tunteiltaan, emme ole ikinä läsnä itsellemme, omille tunteillemme emmekä tarpeillemme. Silloin tuo kollektiivinen "oma pää" syöttää meille tiettyä ajattelumallia ja uskoa siitä, miten kuuluu olla. Jos pysähdymme hetkeksi kysymään itseltämme Katien sanoin "kenen bisneksissä" olemme ja saamme palautettua itsemme ajattelemaan omia ajatuksiamme ja tuntemaan omia tunteitamme, myös seksuaalisuutta, voimme lakata kulkemasta varpaisillamme toisen tunteita varoen ja ennakoiden. Silloin lähellämme on helppo olla.