Minä ja toisenlaiset eli naamakirjan nurja puoli

Hyvistä aikomuksista huolimatta annoin itseni jälleen kerran provosoitua. Facebook-"kaverini" oli jakanut ilmoituksen, jonka sisältö hyvin pitkälti vastaa sitä, mitä itsekin teen hevosten kanssa ja mitä haluan tarjota muille. Mutta millä mielellä ilmoitus olikaan jaettu!! Jakaja ja hänen seuraajansa irvailivat kommenteissaan toimintaa sanakääntein: "kuka tahansa voisi...katsella hevosta aidan takaa.....ja hinnaksi x euroa....."
Kyllä minä niin mieleni pahoitin.
Siltä istumalta riensin jakamaan oman nettisivuni linkin naamakirjaan. Siitäs saitte! Sivistymättömät moukat! Veikkaan, että vaikutus oli yhtä järisyttävä kuin jos olisi kissankellolla huitaissut.

Asiaa hieman pohdittuani tajusin, että minulla itselläni oli täysi valta valita,miten reagoin tähän tai mihin tahansa asiaan. Mindfulnessissa puhutaan ärsykkeen ja reaktion välissä olevata tyhjästä tilasta, ajasta, jolloin voin valita, miten reagoin. Kaikki valta on minulla itselläni.
Sama ajattelu toimii eläinten kanssa. Jos vaikka hevonen ei toimikaan juuri niinkuin olin ajatellut, voin joko provosoitua ja käyttää enemmän voimaa tai voin etsiä paremman tavan pyytää hevosta.
Bill Dorrance (yksi suurimmista hevosmiehistä ikinä ) ei tosin puhu edes "pyytämisestä", vaan hän "esittelee" asian hevoselle tai "auttaa" hevosta (ymmärtämään mitä halutaan). Lopultahan ei ole kyse siitä, etteikö hevonen -tai koira - ymmärtäisi tai haluaisi tehdä pyydettyä asiaa, ihmisen tehtävä on esittää asia niin, että eläin ymmärtää.
Periaatteessa kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta. Meillä ihmisillä vain on taipumus tehdä kaikesta kovin monimutkaista. Bill Dorrance puhuu tuntumasta (feel). Tuntuma on kylläkin äärimmäisen huono suomennos, joka ainakin ns. hevosihmisillä johtaa ajatukset suuhun ja kuolaimeen. Ei. Ei ja Ei.
Feel pitää sisällään tunteet, kaikki aistit ja intuition. Se on vuorovaikutteinen tapa kohdata toinen elollinen olento.
93-vuotiaaksi elänyt hevosalan legenda toteaa. "I allmost didn´t live long enough...." - en melkein elänyt tarpeeksi kauaa käsittääkseni tämän. Jos lähemmäs 100-vuotiaaksi elänyt karjapaimen myöntää tarvinneensa ihmisiän sen opetteluun, miten hevosen kanssa ollaan, miten voi olettaa, että urbaani nykyihminen parhaimmillaankin muutaman kerran viikossa tapahtuvassa tunnin mittaisessa ratsastustunniksi nimitetyssä tapahtumassa hevosen kanssa ehtisi oppia mitään todellista kahden eri lajin välisestä suhteesta?
Siihen tarvitaan aikaa. Aikaa ja senkin jälkeen aikaa. Olla yhdessä, tehdä työtä, leikkiäkin. Tarkkailla ja havainnoida, niin että todella oppii tietämään toisen. Sitä pilkattua aidantakaa katselua.

Eksyin hieman aiheesta - mutta koska rakastan aaseja ja aasinsiltoja, pääsen sellaista taas käyttämään. Palatakseni ivallisiin kommentteihin ja mieleni pahoittamiseen. Olen aikaisemminkin kirjoittanut hevospelosta (Helmikuu 2016 )  ja nyt oivalsin, kiitos eri kohdalla polkua tallaavan fb-tuttuni, että juuri tuon kaltaisten asenteiden ja tuollaisen kommentoinnin takia tarvitaan entistä kipeämmin paikkoja, jotka tarjoavat  mahdollisuuden "vain" olemiseen eläinten lähellä, hyväksyvän ilmapiirin ja tasapainoiset onnelliset eläimet.

Olisi ehkä hyvä muistaa, että karkeasti jaoteltuna on kahdenlaisia ihmisiä: sellaisia kuin minä ja sitten on                    toisenlaisia. Säästyisi valtavasti energiaa, jos muistaisimme kantaa vastuun siitä, miten valitsemme reagoida milloin mihinkin. Koskaan emme voi muuttaa kaikkia muita mieleisiksimme, ainut johon voimme vaikuttaa, on tapamme suhtautua asioihin. Buddhan sanoin, jos siis ostan sinulle lahjan, ja et halua ottaa sitä vastaan, kenelle lahja silloin kuuluu?