keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

ISÄ

Isäni taisikin olla idealisti.
(Tähän asti olen ajatellut, että hän oli itsepäinen vanha jäärä, joka tietyillä asioilla halusi vain jurnuttaa kehitystä ja ylipäänsä kaikkea vastaan)

Ajatus iski tajuntaani tänä aamuna karsinoita siivotessani.
Lapsuudenkodissani ei ollut sähköjä. Ja niinollen ei ollut televisiotakaan. En silloin lapsena, enkä juuri myöhemminkään sen suuremmin ajatellut, miksi niin oli. Niin vain oli.
Enkä minä telkkarin puutteesta millän lailla kärsinyt. Ainut oli, että joskus joutui feikkaamaan muka tietävänsä mistä puhuttiin, kun kaverit matkivat joitain sketsihahmoja tai puhuivat jostain sarjasta.
Pysyvää traumaa siitä ei silti jäänyt.

Koskaan en ajatellut, olisiko sähköttömyys ja telkkarittomuus johtunut rahasta tai sen puutteesta. Siitä olen aika satavarma, että uskonnosta se ei johtunut, vaikka äiti kirkossa kävikin. Hän ei ollut millään muotoa fanaattinen mihinkään suuntaan. Isän näin ja kuulin rukoilevan kaksi kertaa. Ja kummallakin kerralla oli tosi hyvä syy.

En minä lapsena tiennyt, olimmeko köyhiä tai rikkaita. Koskaan ei puuttunut mitään olennaista, ja teini-ikäisenä minulle  aina painotettiin, että "tulet vaikka taksilla, sen verran pitää olla rahaa mukana, että ei tarvitse jäädä turvattomaksi".
Paljon suurempi rikkaus  sensijaan on ollut tietynlainen henkinen pääoma. Vanhempani esimerkiksi lukivat iltaisin toisilleen - ja siinä sivussa minulle - ääneen mm. Seitsemää veljestä.

Nyt aikuisena kun muistelen lapsuuskodin tunnelmaa, uskon, että vanhempani paitsi rakastivat syvästi toisiaan, olivat myös toistensa parhaat ystävät. Monet kerrat he nauroivat yhdessä jollekin asialle niin että kyyneleet vain valuivat pitkin poskia.
Muistan joskus jopa suuttuneeni moiseen rätkätykseen, kun en ymmärtänyt mille he nauroivat.

Miten päädyin siihen, että isäni oli idealisti eikä pelkästään jääräpäinen ukko? Edellä kertomani lisäksi isä oli hyvin luonto- ja eläinrakas ihminen. Omalla esimerkillään hän opetti, miten luonnossa liikutaan hiljaa, luonnonjärjestystä häiritsemättä. Isäni on kaikenlisäksi ainut tuntemani henkilö, joka osasi puhua luonnossa ääneen, mutta kuitenkin niin hiljaa ja matalalla äänellä, että vain vieruskaveri saattoi kuulla.

Minua ei peloteltu susilla ja karhuilla. Opin, että me ihmisetkin olemme osa luontoa ja että pieninkin elollinen otus on yhtä arvokas.
Kerran näin, kun kissa leikki hiirellä aitan edustalla. Isä otti kissasta kiinni niin että hiiri pääsi karkuun aitan alle. Isä torui kissaa lempeästi: "Mitäs siinä pienempiäs kiusaat?"