perjantai 23. lokakuuta 2015

Kirvesmiehen tyttäret

Sellaista ammattinimikettä kuin kirvesmies ei nykyään taida olla olemassakaan.Nykysuomeksi se on kai rakennusmies tai talonrakentaja.
Isäni sotilaspassissa lukee ammattina kirvesmies. Olen siis kirvesmiehen tytär. Ja ylpeä siitä.
Miten siitä tuli fb-ryhmän nimi. Ehkä heikkona aasinsiltana. Asuimme maalla, isäni omin käsin rakentamassa mökissä toimeentulon koostuessa perinteisen maanviljelyn lisäksi monesta muusta - mikä nykyään on kovin trendikästä. Silloin se oli vain pakko.

Päivän monenkirjavien tapahtumien ja toimien innoittamana aloin ajatella rooliani maaseudulla asuvana naisena. Ja tulin siihen tulokseen, että olen kummajainen. Maalaisille olen "se kaupunkilaistyttö" ja ns. oikeille kaupunkilaisille hyvinkin perusmaalainen. Ja maalaistyttöhän minä todellakin pohjimmiltani olen.
Silti muistan elävästi vielä 20 vuoden jälkeenkin, kuinka suuri järkytys konkreettinen muutto maalle minulle oli. Olin kyllä tottunut kaikenlaisiin "maalaistöihin", se ei ollut ongelma, mutta en ollut ymmärtänyt, että ostaessani talon - ja todellakin olimme ostaneet tyhjillään olleen talon, mukana tuli kaikenlaisia "kaupanpäällisiä", jotka oli vain hyväksyttävä, tai ainakin niitä oli opittava sietämään.

Vaikka rakastin (ja rakastan vieläkin) tuota ukonturjakettani, tein silti melkein päivittäin lähtöä takaisin kaupunkiin. Työnsin pientä tytärtäni rattaissa kylätien laitaa saksanpaimenkoira hihnassa vierelläni ja kuvittelin mielessäni, miten vain jatkan kävelemistä enkä käänny takaisin. Joka kerta kuitenkin käännyin.

Olisi klisheistä ja tekopyhää todeta että vuodet ovat "tehneet tehtävänsä" tai "hioneet särmät" tai jotain muuta yhtä typerää.
Vaikka meillä ei tehty perinteistä sukupolvenvaihdosta, olimme silti ostaneet ja ottaneet jatkaaksemme toisten ihmisten elämäntyön. Ja se jos mikä on vähintäänkin haasteellinen asetelma.

Aloin miettiä lähi- ja tuttavapiirissäni olevia naisia ja huomasin, että meitä kummajaisia, oman polun raivaajia, kirvesmiehen tyttäriä jotka rakentavat omannäköisensä elämän ympäristön (tai päänsisäisistä) paineista huolimatta, taitaakin olla melkoinen joukko.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Hyppy tuntemattomaan

Eihän se nyt tavatonta ole, että tämänikäisen naisen lapset lentävät pesästä. Ei toki. Enemmänkin tavallista. Ja paljon tätä nuoremmankin naisen.
Tämäkin yksilö on pyrähdellyt pesästä jo hyvän aikaa. Oikeastaanhan ne aloittavat sen "pyrähtelyn" melko samaan aikaan kuin itsenäisen syömisen ja kävelyn.
Uhmaikäinen raivaa omaa tilaansa maailmoja syleilevällä vimmalla. Tämäkin linnoittautui hevostarhan perälle ja nipisti suunsa tiukasti kiinni kun huhuilin.
Teini-ikäinen mopoineen kasvatti emoa aivan uuteen suhtautumiseen: terve huoli sai olla, mutta turha epäily pois. Tyttö on saanut synnyinlahjana terveen järjen - eikä se kehity, jos ei sitä anneta käyttää. Hillitse emonen siis halusi soitella jatkuvasti perään, hallita ja kahlita. Riittää, että puhelin on aina auki, aina saa soittaa - missä tilanteessa, missä kunnossa tahansa.

Eikä se siihen pääty. Muutto ensimmäiseen omaan asuntoon sekin melkein teininä vielä. Emonen on oppinut luottamaan tipusensa järkeen. Hyvin se menee. Pakko on irtipäästää, niin se vain on. Vaikeinta on se, mitä ei sanota. 16-vuotiaan ylpeydellä:"Mene jo!" Katse tiukasti tietokoneen ruudussa. Emo sulkee oven ja nielee kyyneleet. Jostain tulee ymmärrys: näin sen on mentävä. Muna on viisaampi kanaa. Pakottaa emon lähtemään. Itse on otettava ensimmäiset haparoivat askeleet. Aina ja aina uudestaan.

Aikuisen, omillaan asuvan tyttären kanssa on löytynyt ystävyys. Olen kyllä yhä sama emonen, mutta onnelliseksi yllätyksekseni ehä enemmän myös ystävä. Ja jälleen uusi pesästä pyrähdys.
Tällä kertaa hieman pitemmälle. Ulkomaille saakka.
Turha on tulla selittämään, miten lyhyt aika, miten nopeasti se menee, miten hieno juttu,miten hyvä kokemus. Kai minä nyt sen tiedän.  Ja tiedän senkin, että ei ole tämä ensimmäinen lintunen, jonka siivet kantavat pidemmälle kuin pesäpuun juurelle. Minulle tämä kokemus on kuitenkin ainutkertainen. Ikävää ja irtipäästämisen tuskaa ei vähennä tieto, että tuhannet ja tuhannet äidit ovat kokeneet saman.
Eikä ylpeyttä siitä, että lapseni siivet kantavat myöskään pienennä se, että toiset ovat tehneet saman aiemmin.
Hyppy on aina hyppy. Tuntematon on aina tuntematon, riippumatta siitä, miten moni on sen kokenut minua ennen.

Rakas, rohkea tyttäreni, levitä siipesi ja liidä kohti uusia, rikkaita kokemuksia.Tiedän, että sinulla on mukanasi kompassi, joka on parempi suunnannäyttäjä kuin kaikki maailman kartat ja navigaattorit yhteensä. Seuraa sydänkompassiasi, se kyllä näyttää sinulle oikean suunnan. Nauti matkasta ja tule aikanaan kotiin matkalaukku hienoja kokemuksia pullollaan.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Horse medicine - hevonen hoitaa sielun haavoja.....

Luokseni tuli kaksi naista, äiti ja tytär.
 Teimme illalla ns. tallimeditaation. Keskityimme aluksi olemaan läsnä itsessämme ja paikassa ja hetkessä, jossa olimme. Tästä jatkoimme hevosten luo.
Olin ottanut tavaksi nojailla illalla heiniä rouskuttavan hevosen kylkeen ja saanut huomata, mikä valtava rauhan ja rakkauden energia noissa hetkissä oli läsnä. Olimme Anu-ystäväni kanssa kokeilleet tätä "hevosmeditaatiota" muutamaan otteeseen ja nyt rohkenin tarjota sitä myös vieraille.

Äiti, Raili, oli suomenhevoseni Suihku- Pojan luona. Hän nojasi Poken kylkeen, laittoi poskensa hevosta vasten ja silitteli sen pehmoista karvaa. Kun sitten lopuksi kehotin kiittämään hevosta, huomasin Railin poskella kyyneleitä.
Varustehuoneeseen palattuamme hän kertoi, miten oli pelännyt hevosia, koska oli lapsena joutunut kohtaamaan naapurin vihaisen oriin. Hän sanoi, ettei koskaan ollut ollut näin lähellä hevosta. Pelko oli ollut niin voimakas, että hiljaisesta halustaan huolimatta hän ei ollut tätä ennen edes ajatellut ryhtyvänsä työstämään ja terapoimaan pelkoaan pois. Nyt nuo pelot olivat saaneet turvallisesti purkautua ulos. Hän ylisti sitä valtaisaa rauhan ja turvallisuuden tunnetta, jonka oli saanut kokea Poken luona ollessaan.

Seuraavana aamuna jatkoimme hevosasioilla, sillä tytär oli toivonut myös ratsastusta. Sanoin vielä Railille, että hänen ei tarvitse jännittää, hän voisi mennä juuri niin pitkälle, kuin tuntuisi hyvältä. Jos hän ei uskaltautuisi Poken selkään asti, sekin olisi ok, nyt mentäisiin aivan hänen ehdoillaan.
Raili kuitenkin sanoi, että hän tuntee olonsa niin varmaksi ja turvalliseksi Poken seurassa, koska he olivat edellisiltana "sopineet asioista", että hän haluaa myös nousta satulaan.

Kaikki sujui todella hienosti ja Raili rentoutui hevosen liikkeessä. Hän oli tavattoman kiitollinen Pokelle siitä työstä, minkä hevonen oli tehnyt osoittaessaan hänen rakkautensa ja lempeytensä pyyhkien menneisyyden möröt pois.
Samalla kertaa hevonen oli pyyhkinyt pois myös minun mörköni. Tunsin, miten olin ikäänkuin vasta nyt tullut kotiin. Olin juuri siinä, missä minun kuuluikin olla, tein sitä työtä, jota minun kuului ja jota halusin tehdä.

Tällainen aito yhteys eläimen kanssa, mikä Railin ja Pojan välille syntyi, on mahdollinen vain, jos ihminen unohtaa kaikenlaiset ajatukset suorittamisesta ja tuloksista tai "kouluttamisesta", jos hänen on mahdollista kohdata eläin ympäristössä, jossa "vain oleminen" on itse tarkoitus.
Se, että uskaltaa pysähtyä ja hiljentyä pelkästään aistimaan eläimen läsnäoloa ja tarkkailemaan omia tuntemuksiaan lempeästi ja hyväksyvästi, voi saada aikaan suuremman muutoksen, kuin pakonomainen yrittäminen ja suorittaminen.
Tällaisen ympäristön haluan tallissani tarjota ihmisille.


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kalkkiviivoilla

Jani Wahlman kirjoittaa Vakaalla maalla-blogissaan tuulitunneliin joutumisesta. Oravanpyöräksikin sitä on kai tavattu nimittää. Enemmän, nopeammin, tehokkaammin....
Aloin ajatella asiaa ja jotenkin minulle tuli mieleen, että myös downshiftaamisen tuulitunneliin voi joutua.
Hidastamisen menetelmien kirjo on niin valtava ja informaatioita tästäkin aiheesta tulvii niin monelta suunnalta, että pienen "slowdownaajan" pää pyörii kuin pöllönpoikasella.

Tarkoitukseni ei ole kritisoida menetelmiä tai niiden tarjoajia. Itsekin teen työtä hyvinvointiin liittyvien asioiden parissa ja toimeentuloni riippuu siitä, että ihmiset löytävät luokseni ja kokevat saavansa apua.
Olen vain huomannut, että minun itseni on hidastettava hidastamista. Olen koko ajan vaarassa ajautua elämäntaitomenetelmien tuulitunneliin. Kun näen mainoksen tai hyvän blogitekstin, niin sen sijaan, että ihastelisin "aivan kuin minun ajatuksiani", huomaan tuntevani jonkinlaista hätäännystä. Joku on ehtinyt ensin, "varastanut" minun juttuni. 
Tulee sielullinen hengästyminen, ikäänkuin kysymyksessä olisi kilpajuoksu. Muut kisaajat ampaisevat liikkeelle, minun jalkani vain eivät suostu ottamaan askeltakaan. Olen juuttunut kalkkiviivoille.

Ymmärrän, että olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. Niin fyysisestä kuin henkisestä. Minun tehtäväni on rauhassa tarkastella omaa juttuani ja tehdä siitä niin hyvä, kuin osaan, jotta ne, jotka tulevat luokseni, todella saavat apua. Minun on kuunneltava sydäntäni sen suhteen, mitkä menetelmät todella sopivat minun käyttööni. 
Samoin apua hakevien ihmisten tehtävä on kuulostella omaa sisintään. Usein, kun paniikinomaisen etsimisen sijaan pysähtyy hetkeksi ja vetää syvään henkeä, saa huomata, että keinot löytyvät lähempää kuin osasi kuvitella: omasta itsestä.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Toisin silmin

Olin menossa ystäväni luo "suunnittelupalaveriin" eli suomeksi sanottuna juonimaan uusia juttuja. Lähestyessäni heidän parkkipaikkaansa, huomasin, että kuusikon suojassa oleva tienpätkä oli aivan valtavan jäinen ja liukas, lisäksi parkkialueen luona näytti olevan autoja hujan hajan.
Hetkisen äimisteltyäni minulle valkeni, mitä oli tekeillä. Ystävälläni oli asiakasryhmän tapaaminen ennen meidän sovittua aikaamme, ja ilmeisesti nämä olivat jotenkin järkeilleet autot siihen kummalliseen järjestykseen.
Ystävättäreni mies riensi kohta "hätiin" ja tarttui kädessäni oleviin autoni avaimiin, kysyen sallinko hänen ajaa autoni parempaan kohtaan. No tottakai, mutta....
sitten totesin, että se ei kyllä ole minun autoni, kun hän oli menossa tielle pysäköityyn harmaaseen pikkuautoon. Minä olen vasta tulossa, minun autoni on tuolla kauempana tiellä.
Hyvänen aika. Hän hämmentyi vallan ja totesi sitten, että hän luuli minua siksi tytöksi, joka oli hänen vaimonsa ryhmässä, ja että tämä olisi lähdössä. Olin kuulemma ihan saman näköinen.

Myöhemmin sain huomata, että tuolla pikkuepisodilla olikin minulle suurempi merkitys. Mennessäni mökkiin, jossa ystäväni asiakasryhmä teki lähtöä katsoin vuoron perään takkeja pukevia naisia ja ajatus pyyhkäisi ylitseni. Tuoltako näytän? Vai tuolta?
Ystäväni oli juuri halaamassa kolmatta, hoikkaa, vaaleahkoa hyvin kaunista naista. Olin varma, että mies EI AINAKAAN häntä ollut tarkoittanut. Ystäväni sanoi naiselle jotakin hyvästiksi.
Myöhemmin keskustelussamme hän käytti noita aivan samoja sanoja puhuessaan minusta. Silloin minä tiesin.
Nehän olivat vain sanoja, mutta ne herättivät minut hetkeksi katsomaan itseäni ulkopuolisen silmin. Ehkäpä olemuksessani ja kenties kasvojen piirteissäni oli sittenkin jotain samaa kuin siinä naisessa.
Havahduin ajattelemaan asiaa hieman syvällisemmin.
Jos edes joskus rohkenisimme katsoa itseämme niillä silmillä, joilla ystävämme meidät näkevät, emmekä sen ruman, virheitä ja puutteita pursuavan harhakuvan lävitse, jonka olemme itsellemme luoneet, ehkä silloin näkisimme jotain kaunista.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Herkkä kosketus

Tänä aamuna kysyin Hani-tammaltani, mitä me yhdessä voisimme antaa muille ihmisille.
Vein Hanin tarhaan. Tein sen samalla tavalla, kuin teen joka ikinen aamu.
Hyvänen aika. Tässähän se on. Ihan edessäni. 
Eläin on niin, NIIN paljon enemmän, kuin pelkkä harrastusväline tai jopa enemmän kuin harrastuskumppani. Eläin on terapeutti. Valmis terapeutti ilman minkäänlaisia kouluja. Hän tarjoaa ihmiselle avaimet niin henkiseen kasvuun ja rauhoittumiseen kuin konkreettisiin fyysisiin tuloksiin: tietoisuus omasta kehosta, kehon hallinta, tietoisuus oman kehon suhteesta ympäröivään todellisuuteen...

Havahduin siihen, että minähän käytän näitä kaikkia hevosen terapeuttisia ominaisuuksia itseeni joka ikinen päivä.
Kun menen aamulla talliin, toivotan hyvät huomenet. Tämän lisäksi tervehdin vielä jokaista erikseen antaessani aamuruuan. Toimin tietoisen rauhallisesti pukiessani riimun, pyydän kohteliaasti hevosta liikkeelle ottaen itse ensin askeleen ulko-oven suuntaan. Pitämällä mieleni ja askeleeni rauhallisina hevonenkin kulkee rauhallisin askelin.
Nämä minua yli 10 kertaa suuremmat ja painavammat olennot kulkevat nöyrästi kanssani. Eivät siksi, että niiden olisi pakko, vaan koska ne tahtovat.

Meitä näyttää yhdistävän löysänä kädestäni roikkuva riimunnaru, mutta todellisuudessa se, mikä meitä yhdistää, on keskinäinen luottamus ja kunnioitus.
Tajuan, että näinä hetkinä olen 100% läsnä. Olen läsnä omassa kehossani ja olen täysin ja kokonaan hevosen kanssa. Mieleni ei harhaile, eikä minun tarvitse järkeillä liikkeitä, joita teen. Kaikki tulee luonnostaan.

Hani oli antanut minulle välittömän vastauksen kysymykseeni. Tämä on sitä, mitä haluan muillekin jakaa. Haluan auttaa muitakin löytämään tämän ainutlaatuisen tunteen, jolla on huikean eheyttävät ja parantavat vaikutukset molempiin osapuoliin.
Löysin tämän kuvan edesmenneestä Venezia-tammasta jostakin muistojen arkistosta. Hän oli yksi niitä suuria opettajia, jotka ovat vuosien saatossa vahvistaneet ajattelutapaani ja kykyäni kohdata eläimet kanssamme tasavertaisina - tai paremminkin meitä edellä olevina ajattelevina ja tuntevina olentoina.
Venezia oli myös ensimmäinen eläinkumppanini,joka on tuonut selkeää viestiä siitä, että kun tämä maallinen keho ei enää jaksa , niin sielu jatkaa paremmassa paikassa. 

torstai 26. helmikuuta 2015

Aaltoja

Tervetuloa takaisin! Tervetuloa tunne, että ei tiedä, koskeeko vatsaan vai selkään. Olin jo melkein unohtanut mitä onkaan olla nainen. tai en unohtanut, mutta kolmen kuukauden ajan olin kuvitellut siirtyneeni seuraavaan elämänvaiheeseen.
Olin kehuskellut ystävättärille, miten asia ei vaivannut minua henkisesti laisinkaan. Ja tottahan se olikin: olin aivan liian täystyöllistetty vaihtamaan kuivaa paitaa, ettei millekään elämä-on-ohi-olen-vanha-surkuttelulle jäänyt aikaa eikä energiaa.

Olin elänyt kolme kuukautta kuin sumussa. Normaali elämäni oli varastettu. Olin vankina vieraassa kehossa. Kehossa, joka tasaisesti tunnin välein kuumeni hehkuvaksi kekäleeksi ja tulvi hikeä niin, että napakin lainehti. Kehossa, joka paisui ja turposi ja jonka joka poimuun - joita tuntui tulevan lisää joka päivä - iljettävä hiki pesiytyi. Kävin suihkussa monta kertaa päivässä.
Ennen kuvittelin, että pilakuvien paidanhelmaa leyhyttelevät naiset olivat vahvasti karrikoituja hahmoja. Eivät olleet.

En juuri poistunut kotoa. Luojan kiitos työni on kodin yhteydessä. Kauppareissutkin olivat painajaisia. Jos oikein hyvä tuuri kävi (yleensä ei käynyt), onnistuin hikoilematta sukkuloimaan F1-vauhtia marketin lävitse haalien kiireesti kärryyn tarpeelliset tavarat ja pikavauhtia kassan kautta ulos. Viimeistään autossa kekälekohtaus iski. Yleensä se kyllä iski kassajonossa.
Kaupassa yritin aina keskittyä ostoslistaani ja tavaroiden noukkimiseen vältellen viimeiseen asti tuttuja joiden kanssa joutuisi juttusille.

Mitä hemmettiä tuokin mies tuossa tuijottaa. Oh, entinen kollega tienhoitoajoilta. Mitä kuuluu, miten puoliso jakselee, mitä puuhaa nykyään, jaa, että ei lähtenyt uuden urakoitsijan töihin, niin, ne kustannukset ja EU-vaatimukset.... Voi Hyväjumala, eikö se ikinä lopeta höpötystä. Ennen tuokin oli mielestäni jos ei nyt komea, niin ainakin hauskan näköinen - ja mukava. Mitä minä siinäkin olen muka ollut näkevinäni?! Pitääkö nyt olla noin hemmetin "mukava"! Ärsyttää tyhjänpäiväinen lässytys.
Tunnen, miten hikipisaroita - ei, vaan niagaran putous- valuu pitkin naamaani. Onneksi ei ole meikkiä. Selkä on aivan märkä. Pää on tulikuuma, naama varmasti tulipunainen. Juu, täytyykin tästä jatkaa. Hyvää päivänjatkoa!(haista sinä, mitä hyvää siinäkin muka on!!?)
Huokaus, siitä päästiin, mutta niin olin päässyt muistinvaraisesta ostoslistastanikin. Arviolta jotain kyytiin ja äkkiä ulos. En jää odottelemaan uutta kohtausta.
Sitäköhän tämä nyt oikeasti on? Mummotautia? Käynti gynekologilla vahvistaa asian. Ei, rouva, ette te sairas ole, oireet johtuvat syntymävuodesta. Kiitos!
Nelisen viikkoa hiessä kylpemistä, sydämen tykytystä (usein pelkäsin, että se pomppaa rinnasta ulos, niin lujaa ja nopeaan se löi) ja paniikkikohtauksen omaisia hengenahdistuksia. Päätin pyytää apua homeopaattiystävältäni.
Aloitimme kuurin. 3 viikkoa yhtä vahvuutta, sitten 3 viikkoa seuraavaa. Olen itsekin opiskellut homeopatiaa ja muitakin luontaishoitoja, joten tunnen niiden vaikutusmekanismit, enkä ole skeptinen tehon suhteen. En vain olisi uskonut itsestäni tätä: istun tietokoneella googlettamassa tietoa vaihdevuosista, oireista, hormonikorvaushoidosta, kenelle on hyötyä - ja minkälaista. Jos käytät, yhden syövän riski pienenee, toisen suurenee. Jos et käytä, tulee osteoporoosi ja sydäninfarkti. No, minä liikun paljon enkä polta. Ei vakuuta kuitenkaan.
yhtäkkiä tajuan, kuinka valtavan paljon rakastan tervettä kehoani. en halua tulla vanhaksi ja raihnaiseksi, ennenkaikkea en halua mitään salakavalaa syöpää tai verisuonitautia. En halua!
Tuntuu, että pää hajoaa tähän pähkäilyyn. Joutua nyt tekemään niin suuria ja kauaskantoisia ratkaisuja oman terveyden suhteen. Toisaalta sitä haluaa pitää ohjat käsissään, hallita kaikkea, toisaalta se tuntuu aivan liian suurelta vastuulta. Mitä, jos valitsen väärin?

Vajaa kolme viikkoa homeopaattisia. Ei merkittävää vaikutusta. Luottamus on koetuksella. Ja entä, jos on väärä aine? Toiset kolme viikkoa vähintään, ennen kuin tietää, että auttaako. Olen syönyt soijajugurttia niin paljon, että kohta sitä pursuu korvistakin. Luen netistä, että salviasta olisi apua. Siispä salviapuristeita.
Neljä viikkoa homeopaattisia, viikko salviaa. Hikoilu on poissa.
En saata uskoa. O.M.G. En hikoile! Eläköön homeopatia, eläköön salvia.....vai liekö sittenkään salvia. Jätän sen kokeeksi pois. Olenpa rohkea!
Viikko ilman salviaa. Ei vieläkään hikoilua. Mutta paksu minä olen. Naama on pöhöttynyt. Maha on pullea. Tuntuu, että kehoa peittää joka paikasta kahden sentin taikinakerros. Rinnat aristavat.
Ja olen kiukkuinen. Voi taivas, miten minä olenkaan kiukkuinen. Kaikki ärsyttää. Ihan kaikki.

Sitten eräänä aamuna totuus pulahtaa vessanpyttyyn. Ihana, kirkkaanpunainen totuus. Se olikin PMS! Siunattu PMS!!
Halleluja! Nyt tiedän, miltä sinkkuelämän Samanthasta tuntui....paitsi että nyt ei liattu minkään miehen silkkilakanoita.
Toki ymmärrän, että meillä menkkareiden kanssa on enemmän yhteisiä vuosia takana kuin mitä niitä on edessäpäin, mutta huomaan, miten viisaasti luonto kaiken hoitaa. En ollut vielä sittenkään valmis luopumaan, en niin varoittamatta. Vaikka koppavasti yritin sellaista esittää.