Huono Tytär

Oikein mun verenpaineeni kohosi, kun tulin ajatelleeksi Huono Äiti- blogia. Poloinen Sari Helin sai täysin syyttömänä osansa pahasta tuulestani, joka oikeasti kohdistui vain ja ainoastaan itseeni. No hyvä on, ihan vähäsen myös niihin, jotka miettivät miten huonoja äitejä ovat, kun ovat yhden kerran ostaneet valmista pilttisosetta. Ne ei kuulkaas ole todella huonoa äitiä nähneetkään.

Minä olen nimittäin tehnyt huonosta äitiydestä oikein taiteenlajin. Jos en muuta ole osannut, niin kriiseillyt olen ainakin yhden Kauniaisen kokoisen kunnan edestä, ehkä isommankin. Olen ikäkriiseillyt, aviokriiseillyt, urakriiseillyt, ikäkriiseillyt uudestaan – ja ihan vaan kriiseillyt kriisin itsensä vuoksi. Ja kaiken tämän olen tehnyt näppärästi äitiyden ohessa.

Vaikka tässä ”saavutuksillani” pullistelen, ei tämä ole mikään kilpailu, toisten huonojen äitien suohonlaulamisyritys. Nämä ajatukset vaan alkoivat kummuta jostakin, kun mieleeni nousi oivallus, että en ole ollut pelkästään Huono Äiti, olen ollut myös aivan hemmetin Huono Tytär. Tehkääpä perässä.

Olin aloittanut tämän blogitekstin kuukausia sitten ikävöidessäni tytärtäni ”maapallon toisella puolella”. Huomenna (18.12.2017) tulee kuluneeksi 22 vuotta siitä kun oma äitini nukkui pois. Nyt, kun minulla on mihin verrata, oma ihana, Maailman Paras Tytär, voin vain todeta, että jos nyt pääsisin aikaan, jolloin äiti vielä eli, tekisin monta asiaa toisin. Hän olisi ansainnut niin paljon paremman tyttären kuin minkä sai. Olisin ollut enemmän läsnä, halannut, pitänyt kädestä, ollut myös henkisesti läsnä niissä hetkissä, jotka olimme yhdessä. Olisin ollut kärsivällisempi, ymmärtänyt kiukuttelua jos en vastannut puhelimeen. (Ei ollut kännyköitä tai soittajan numeron näyttöä vaikka äiti usein sanoikin, että et vastaa kun tiedät että soitan)

Mutta kuten sanottu,tämä ei ole kilpailua huonoudesta, tämä on oodi Tälle Hetkelle. Suosikkityyppiäni Eckhart Tollea hyvin vapaasti siteeraten: märehtiessämme menneitä virheitä tai huolestuessamme tulevasta ohitamme sen ainoan hetken, jossa elämä tapahtuu, nimittäin Tämän Hetken.

Tässä Hetkessä voin vain olla kiitollinen siitä, että minulla oli Maailman Paras Äiti. Voin olla myös kiitollinen siitä, että olen saanut moninverroin paremman tyttären, kuin olisin ansainnut. Että ylipäätään emme saa sellaisia lapsia tai vanhempia, kuin mitä ansaitsisimme, vaan jokainen heistä on ainutlaatuinen yksilö, jolla on oma sielunsuunnitelma ja tehtävänsä elämässä.

Minun tyttäreni halaa ja näyttää tunteensa, hän soittaa ja kirjoittaa viestejä. Ehkäpä se, millaisen äidin tai tyttären kukin ”ansaitsee”, hyppää yhden sukupolven ylitse. Kuka tietää.

Kiitos Äiti, siellä tähdissä, että olit juuri sellainen kuin olit! Kiitos ihana tyttäreni siitä että olet!

Aasiäitinä

Vihdoinkin minä sain sinut kainalooni. Suloisen,pehmoisen,pitkäkorvaisen aasivauvan. Tai ethän sinä enää mikään vauva ole, vuoden vanha pojan koltiainen. Yli vuoden olin tätä onnen hetkeä odottanut. Ja monta vuotta tästä haaveillut.
Ja minulle kävi kuin ensisynnyttäjille usein (tai toisinaan,mistä minä tiedän)

Kuva (c) Päivi Parkkinen

 Katselin tuota hellyttävää otusta (joka ei suostunut menemään eteen- eikä taaksepäin, luimisti pitkiä korviaan, pyöritteli päätään ja jumitti paikoillaan) ja mietin:
Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään? Seesteisen onnen sijasta olin täynnä epäilyksiä ja ihmetystä, huolta ja stressiä. Lauman järjestys on sekaisin, otus tarvitsee oman tarhan, aasinpitävän. Toiset pelkäävät tai potkivat, tai molempia. Entä jos se saa kaviokuumeen, aaseihinhan sellainen oikein hyppää tuoreen ruohon näkemisestäkin. Mitä minä sen kanssa teen?


Sitten se katsoo minua suurilla tummilla silmillään, jotka - kaikkien klisheiden äiti - ovat kuin metsälammet, painaa päänsä kainalooni ja vaatii hellyyttä. Tajuan, että tämä kaveri on suuri opettaja. Kaikki on ajateltava aivan uusiksi. Melkein mikään, minkä elämäni varrella olen oppinut hevosten kanssa toimimisesta, ei toimi aasin kanssa. Tyyppi vetää ihmisen todella nöyräksi.

Huomaan tulleeni jopa hitusen ylimieliseksi sen suhteen, mitä olen oivaltanut läsnäolon merkityksestä hevosten kanssa, vuoropuhelusta, kosketuksesta, herkkyydestä. Tämä kaveri vie tuon kaiken aivan uudelle tasolle. Pysähtymisen, hetkessä olemisen, kiireen unohtamisen. Minulla ei enää olekaan vastauksia, ei valmista konseptia, ei "läsnäolo-tuotetta" jota rutiinilla opettaa muille. Olen tyhjän päällä, aivan uuden äärellä. Olen löytänyt mindfulnessin aloittelijan mielialan, ihmettelyn, kuin kohtaisi jonkin asian ensimmäistä kertaa.

Ja - WAU - se tuntuu aivan mahtavalta! On hurjan vapauttavaa olla tietämättä.