Sillä kertaa se oli tavallistakin vastenmielisempää.
Aivan. Vastenmielinen. Se oli se sana, jota olin hakenut. Ei se ollut julmaa tai edes pahaa. Ainoastaan vastenmielistä.Eikä se varmastikaan kestänyt kauaa. Tosin tuntui, että sitä jatkui loputtomiin. Hyvä Jumala, päästä minut tästä.
Se ei tehnyt kipeää. Olisikin tehnyt. Kipu olisi ollut kunnollinen syy sanoa ei. Mutta kipua en voinut teeskennellä. Kaikkea muuta kylläkin.
Milloin kehoni oli alkanut torjua asian, joka oli joskus tuottanut hyvää oloa? Vai oliko se mieli? Oliko mieleni päättänyt, miltä kuului tuntua? En enää muista.
Miksi? Miksi suostuin tähän näytelmään? Osin kai itseni vuoksi. Niin oli minulle helpompaa. Mutta myös siksi, että rakastin häntä yhä. Sydäntäni raastoi ajatus, että loukkaisin häntä niin pahoin.
Rakastin. Mutta rakastin kuin veljeä. Halusin sulkea hänet syliini ja silittää uneen. Pidellä siinä ja vartioida hänen untaan. Suojella maailman pahuudelta.
Hän nukkuu tyytyväisenä vieressäni. Annan itsenikin vaipua uneen. Unessa lepään hellässä sylissä. Onko se mies tai nainen, en tiedä....ehkä karhu tai susi. Se on hellä ja rakastava syli. Se ei odota minulta mitään. Ei vastapalvelusta turvasta ja hellyydestä......

-Amanda Tuhkalainen; Unessa -

Yllä oleva teksti johdatti minut ajattelemaan viimekertaisen blogikirjoitukseni teemaa hieman syvemmin. Miten oletuksemme toisten tunteista ja ajatuksista huomaamatta ohjaavat käyttäytymistämme kaikilla elämänalueilla.
Silmiini osui sosiaalisessa mediassa sarja vanhoja valokuvia, jotka pariisilainen valokuvaaja Sebastian Lifshitz oli koonnut mm.kirpputoreilta löytämistään kuva-albumeista. Erityistä näissä vuosikymmenten takaisissa kuvissa oli, että ne kaikki esittivät samaa sukupuolta olevia pareja.
Miten rohkeaa oli täytynyt olla noina aikoina otattaa ja kehityttää sellaiset kuvat. Miten varmoja, vahvoja ja ylpeitä noiden ihmisten on täytynyt olla olemalla vapaasti oma itsensä muiden ajatuksista piittaamatta aikana, jonka yleisen ajattelutavan ahtauden nykyihminen voi vain aavistaa.
Vai onko se sittenkään pelkkä aavistus? Onko ajattelun ahtaus vieläkään kovin vierasta?

Homoseksuaalisuus ei tänä päivänä (Euroopassa) ole enää rikos, mutta vaatii varmasti suunnatonta rohkeutta ja itsetuntemusta kyetä sallimaan itselleen vapaus olla juuri sellainen kuin on.
Kuitenkin väittäisin, että oma päämme - ja sen lisäksi jokin kummallinen kollektiivinen, yhteinen "oma pää" tuputtaa ajatusmallia siitä millainen "kuuluisi" olla, mikä on normaali.
Siitä huolimatta, että suureen ääneen toitotetaan sitä, kuinka kaikki on niin yksilöllistä, kuitenkin viikkolehtien lääkäripalstat, nettifoorumit jne. pursuavat kysymyksiä ja vastauksia mitä kun "mies ei halua" tai "vaimo ei halua" tai itse en halua.....
Ja kaikkeen tarjotaan lähes poikkeuksetta jotakin lääkettä, terapiaa tai ratkaisua, millä se viallinen, väärin haluava osapuoli saataisiin korjatuksi.

Homoseksuaalisuuden virallinen luokittelu sairaudeksi poistui Suomessa laista niinkin myöhään kuin 1981. Kun erehtyy lukemaan lääkäripalstoja tai seuraamaan keskusteluja voisi luulla, että lakiin on sittemmin kirjattu jokin "normaali määrä" ja tästä poikkeamat ovat jos ei rikos, niin hoitoa vaativa sairaus.
Toimiva parisuhde on kuitenkin paljon muutakin kuin fyysisyyttä. Ja kuka on pätevä määrittelemään toisten puolesta millainen on toimiva parisuhde.

Palaan aasinsiltaa pitkin edelliseen blogitekstiini ja Katie Byroniin. Jos elämme koko ajan mielessämme jonkun toisen, vaikkapa kumppinimme elämää, olettaen ja suojellen häntä hänen omilta tunteiltaan, emme ole ikinä läsnä itsellemme, omille tunteillemme emmekä tarpeillemme. Silloin tuo kollektiivinen "oma pää" syöttää meille tiettyä ajattelumallia ja uskoa siitä, miten kuuluu olla. Jos pysähdymme hetkeksi kysymään itseltämme Katien sanoin "kenen bisneksissä" olemme ja saamme palautettua itsemme ajattelemaan omia ajatuksiamme ja tuntemaan omia tunteitamme, myös seksuaalisuutta, voimme lakata kulkemasta varpaisillamme toisen tunteita varoen ja ennakoiden. Silloin lähellämme on helppo olla.

Bisneksiä....

Läsnäolo..tässä hetkessä oleminen....rehellisyys...totuudessa pysyminen...minun totuuteni...

Kuulin sattumalta sivusta, kuinka eräs nainen kertoi ystävättärelleen, miten hän kaunistelee asioita  miehelleen säästääkseen tämän turhalta hermostumiselta.
Nainen jopa hoiti palkanmaksun kaikessa hiljaisuudessa välttyäkseen siltä ikävältä tilanteelta, jossa miehellä ja työn tehneellä pojalla olisi vahvasti eriävät näkemykset tehdyn työn määrästä.
"Hirveä mörökölli" ajattelin, ja "mikä hissukka tuon naisen täytyy olla, antaisi äijien selvittää itse asiansa!"
Jatkettuani avointa salakuunteluani minulle alkoi valjeta paremmin motiivit eriskummallisen käytöksen takana. Nainen tiesi vanhastaan, että hänen puolisonsa ei oikein osannut huomioida toisten tunteita ja tulisi pahoittamaan nuorukaisen mielen. Nuorukainen puolestaan oli varmasti käyttänyt työhön enemmän aikaa, kuin ehkä olisi voinut odottaa - luultavasti nuoruuttaan, tottumattomuuttaan ja epävarmuuttaan, ei niinkään hitauttaan tai laiskuuttaan. Nainen näki tilanteen kummankin osapuolen kannalta ja koska nämä molemmat olivat hänelle läheisiä, hän halusi suojella heidän tunteitaan. Kenties hän ei halunnut, että mies ehdoin tahdoin saattaa itsensä huonoon valoon nuorukaisen silmissä -  ja toisin päin.

Aloin miettiä omaa tapaani suhtautua asioihin, ja nolona täytyi myöntää, että vastaavanlaiset tunteet eivät ole itsellekään laisinkaan vieraita. Tilanteet eivät ehkä ainakaan enää ole noin raflaavia, mutta usein huomaan punnitsevani toimiani eniten siitä näkökulmasta, miltä se muista tuntuu.
Tämän ikäisenä voin jo rehellisesti sanoa, että useinkaan en mieti, mitä muut tästä ajattelevat, mutta sitäkin enemmän ja useammin, miltä se heistä tuntuu. Nimenomaan empatian näkökulmasta. En halua, että kukaan loukkaantuu tai tuomaskyrömäisesti "niin mielensä pahoittaa."
Rohkenen väittää, että en ole tämän asian kanssa yksin. Empatia on kyllä hyvä asia, mutta usein empatiseeraamme tunteita, joita oletamme toisten tuntevan: poika pahoittaa mielensä kun mies sanoo, että olisi pitänyt olla ripeämpi, mies suuttuu, kun poika pyytää niin paljon palkkaa, ystävätär loukkaantuu, kun en pääse hänen juhliinsa, sukulainen suuttuu kun käyn toisen sukulaisen luona.....lista on loputon.

Luen nyt kolmatta kertaa Katie Byronin kirjaa Lovin what is (on ilmestynyt myös suomeksi, mutta en tiedä tarkalleen, millä nimellä). Alaotsikko on Neljä kysymystä, jotka voivat muuttaa elämäsi.

1. Onko se totta?
2. Voitko absoluuttisesti  tietää, että se on totta?
3. Kuinka reagoit/ mitä tapahtuu, kun uskot siihen ajatukseen?
4. Kuka/millainen olisit ilman tuota ajatusta?

Katie puhuu pitäytymisestä "omissa bisneksissään". Bisneksillä hän ei tässä tarkoita liiketoimia, vaan asioita, ajatuksia, TUNTEITA jne. Hänen mielestään on olemassa vain kolmenlaisia "bisneksiä": minun, sinun ja Jumalan. (Jumalalla hän tarkoittaa laajasti todellisuutta, universumia. Kaikki, mikä ei ole minun, sinun eikä kenenkään muunkaan kontrollissa, on "God´s business".)
Hänen mukaansa suurin osa stressistä syntyy siitä, että mielemme on koko jana muualla kuin "omissa bisneksissämme". Jos huolehdimme ja murehdimme jatkuvasti maanjäristyksiä, tulvia, sotia jne. se on Jumalan/universumin bisneksissä elämistä. Menemättä siihen eettiseen kysymykseen, mitä yksilö voi tehdä tai miten paljon "kuuluu" olla huolissaan, ymmärrän täysin, mitä Katie tuolla tarkoittaa. Jos on koko ajan henkisesti muualla kuin juuri tässä hetkessä, se on läsnäolon puutetta omasta elämästä.
Hän kirjoittaa: "Jos sinä elät sinun elämääsi ja minä elän mielessäni sinun elämääsi, kuka sitten elää minun? Se, että olen henkisesti sinun elämässäsi, estää minua olemasta läsnä omasssani." So true!
Aito myötätunto ja toisen tunteiden huomioon ottaminen on eri asia kuin toisen suojeleminen hänen omilta tunteiltaan - tai siltä, mitä oletamme hänen tuntevan.


Tämän seikan ymmärtäminen voi vapauttaa valtavasti energiaa omaan käyttöösi. Tätä Katien neuvoa on itse kunkin hyödyllistä kokeilla:
"Seuraavan kerran, kun tunnet olosi stressatuksi tai epämukavaksi, kysy itseltäsi, kenen bisneksissä olet henkisesti, saatat purskahtaa nauruun. Tuo kysymys voi tuoda sinut takaisin itseesi. Pelkästään sen tiedostaminen, että elät henkisesti jonkun toisen elämää, voi palauttaa sinut omaan ihanaan itseesi. Jonkin aikaa harjoiteltuasi saatat huomata, että sinullakaan ei ole mitään "bisneksiä", vaan elämä sujuu täydellisesti omalla painollaan."
Suosittelen!

ISÄ

Isäni taisikin olla idealisti.
(Tähän asti olen ajatellut, että hän oli itsepäinen vanha jäärä, joka tietyillä asioilla halusi vain jurnuttaa kehitystä ja ylipäänsä kaikkea vastaan)

Ajatus iski tajuntaani tänä aamuna karsinoita siivotessani.
Lapsuudenkodissani ei ollut sähköjä. Ja niinollen ei ollut televisiotakaan. En silloin lapsena, enkä juuri myöhemminkään sen suuremmin ajatellut, miksi niin oli. Niin vain oli.
Enkä minä telkkarin puutteesta millän lailla kärsinyt. Ainut oli, että joskus joutui feikkaamaan muka tietävänsä mistä puhuttiin, kun kaverit matkivat joitain sketsihahmoja tai puhuivat jostain sarjasta.
Pysyvää traumaa siitä ei silti jäänyt.

Koskaan en ajatellut, olisiko sähköttömyys ja telkkarittomuus johtunut rahasta tai sen puutteesta. Siitä olen aika satavarma, että uskonnosta se ei johtunut, vaikka äiti kirkossa kävikin. Hän ei ollut millään muotoa fanaattinen mihinkään suuntaan. Isän näin ja kuulin rukoilevan kaksi kertaa. Ja kummallakin kerralla oli tosi hyvä syy.

En minä lapsena tiennyt, olimmeko köyhiä tai rikkaita. Koskaan ei puuttunut mitään olennaista, ja teini-ikäisenä minulle  aina painotettiin, että "tulet vaikka taksilla, sen verran pitää olla rahaa mukana, että ei tarvitse jäädä turvattomaksi".
Paljon suurempi rikkaus  sensijaan on ollut tietynlainen henkinen pääoma. Vanhempani esimerkiksi lukivat iltaisin toisilleen - ja siinä sivussa minulle - ääneen mm. Seitsemää veljestä.

Nyt aikuisena kun muistelen lapsuuskodin tunnelmaa, uskon, että vanhempani paitsi rakastivat syvästi toisiaan, olivat myös toistensa parhaat ystävät. Monet kerrat he nauroivat yhdessä jollekin asialle niin että kyyneleet vain valuivat pitkin poskia.
Muistan joskus jopa suuttuneeni moiseen rätkätykseen, kun en ymmärtänyt mille he nauroivat.

Miten päädyin siihen, että isäni oli idealisti eikä pelkästään jääräpäinen ukko? Edellä kertomani lisäksi isä oli hyvin luonto- ja eläinrakas ihminen. Omalla esimerkillään hän opetti, miten luonnossa liikutaan hiljaa, luonnonjärjestystä häiritsemättä. Isäni on kaikenlisäksi ainut tuntemani henkilö, joka osasi puhua luonnossa ääneen, mutta kuitenkin niin hiljaa ja matalalla äänellä, että vain vieruskaveri saattoi kuulla.

Minua ei peloteltu susilla ja karhuilla. Opin, että me ihmisetkin olemme osa luontoa ja että pieninkin elollinen otus on yhtä arvokas.
Kerran näin, kun kissa leikki hiirellä aitan edustalla. Isä otti kissasta kiinni niin että hiiri pääsi karkuun aitan alle. Isä torui kissaa lempeästi: "Mitäs siinä pienempiäs kiusaat?"

Hevospelko - selkään vaan, kyllä se siitä lähtee!

Aikuisten hevosharrastajien - erityisesti naisten - ns. tätiratsastajien -(HIRVEÄ SANA!) yhteydessä puhutaan usein siitä, miten aikuisilla itsesuojeluvaisto on kehittyneempi kuin lapsilla ja nuorilla ja että tämä aiheuttaa omat haasteensa ratsastukseen.


Onko itsesuojeluvaistosta puhuminen kuitenkin tekosyy sen kollektiivisen ajatteluvääristymän selittelylle, mitä ja millaista hevos-/ratsastusharrastuksen "pitää" olla?
Samaan pakettiin kuuluu kiinteästi eräänlainen pelon vähättely ja siitä vitsailu. On ikäänkuin hyväksyttävää pelätä, jos on joskus sattunut jokin fyysinen trauma. Tällä on jopa aikuisen helpompaa selittää pelkoa; pelkää, että satuttaa jo ennestään rikkinäisen paikan kehostaan. Henkistä pelkoa - pelkoa pelon vuoksi - sensijaan on paljon vaikeampi myöntää.

Mitä jos "pelko" tai se, että haluaa ensin rauhassa tutustua uuteen asiaan ja uuteen tuttavuuteen, kuten hevonen, ei olisikaan "vika" joka täytyy korjata, vaan ominaisuus, joka tulee ottaa huomioon suunniteltaessa hevoseen ja talliin liittyvää toimintaa.

Ratsastuksen ja hevosten kanssa puuhaamisen positiiviset vaikutukset alkavat olla jo lähes itsestäänselväksi tunnustettuja. Miten suurelta joukolta potentiaalisia hevos(avusteisesta) toiminnasta hyötyviä ihmisiä ne jäävät saavuttamatta pelon/sosiaalisen paineen vuoksi?
Tästä näkökulmasta tarkasteltuna sosiaalinen paine vaikuttaa paitsi lapsilla ja nuorilla - mikä jälleen kerran ilmiönä on tunnetumpi ja ikäänkuin ymmärrettävää, myöskin aikuisilla harrastajilla. On helpompi ymmärtää, että lapsi ja nuori solahtaa mukaan tallilla vallitseviin normeihin eikä helposti näytä tai kerro, että pelottaa tai että ei ole vielä valmis johonkin.

Aikuisten, yleensä naisten, harrastusryhmissä vallitsee kuitenkin aivan vastaavat paineet. Siellä ehkä helpommin myönnetään puutteet osaamisessa ja fyysiset rajoitukset, ja niistä jopa vitsaillaan.
Mutta tässä ryhmässä ilmeneekin nähdäkseni aivan omanlaisensa sosiaalisen paineen muoto. Aikuisten naisten ryhmissä tiedostetaan ja puhutaan paljon hevosharrastuksen hyvistä vaikutuksista. Vaikka puhutaan kokonaisuudesta: fyysisen toiminnan lisäksi henkisestä puolesta, samanhenkisistä ihmisistä, omasta ajasta jne. väittäisin, että tämä kokonaisuus mielletään kuitenkin suurelta osin itse ratsastus suoritukseksi.

Varsinkaan aikuisten harrastusryhmän ei ainakaan luulisi tietoisesti syyllistyvän suorituspaineiden aiheuttamiseen toisille "samassa veneessä" oleville. Sosiaalinen paine ainakin tällaisissa tapauksissa syntyykin suurimmaksi osaksi ihmisen mielessä. Mieli, kuten viime päivityksessä kirjoitin, on salakavala työkalu, joka ilman kontrollia pyrkii hallitsemaan ihmistä, eikä päinvastoin. Mieli rakentelee ihmiselle vankiloita siitä, mitä yleisesti odotetaan tapahtuvan.

"Samanhenkisten" ryhmä saattaakin huomaamattaan (mielen salakavalalla avustuksella) luoda normiston sille, millä tavalla aikuisen naisratsastajan "kuuluu" nauttia ja rentoutua hevosharrastuksessaan. Tämä normisto poissulkee sen mahdollisuuden, että joku voisi haluta "vain olla" hevosen lähellä, henkilön oikeuden valita, mikä on hänelle sopivin tapa.
Mutta kukaan ei kysy tällaista, koska niin ei ole tapana tehdä. "Koska maksan tunnista, niin TÄYTYYHÄN MINUN RATSASTAA."

Entä jos olisikin paikka ja aika, jossa ainut tavoite olisi hyväksyvä, rakkaudellinen läsnäolo ja olla hevosta juuri niin lähellä tai kaukana, kuin sillä hetkellä tuntuu hyvältä?
Koko työstressin nollaaminen saisi tapahtua samalla kun tarkkailet hevoslauman liikehdintää laitumella tai kuuntelet levollista heinän rouskutusta karsinassa.

Sitten jonakin päivänä ehkä, EHKÄ, kävelisit metsätietä pitkin taluttaen hevosystävääsi löysässä narussa teidän kummankin nauttiessa toistenne seurasta. Askeleidenne ja hengityksenne rytmin ollessa niin samat, että tuntuu kuin olisitte yksi olento.
Tämä on mahdollista kun uskallat päästää irti suorittamisen mielentilasta ja laskeutua olemisen ja havainnoimisen mielentilaan.

Kiitollisuudesta

Eckhart tolle puhuu kirjassaan Läsnäolon voima mielen vallasta. Siitä, miten ihmisistä on tullut pakonomaisen ajattelun vankeja. He kuvittelevat hallitsevansa mieltään ja ajatuksiaan, mutta kuinka moni osaa pysäyttää jatkuvan ajatusten virran?
Mieli tuottaa jatkuvalla syötöllä tarinaa, ajatuksia, ilman, että edes huomaamme sitä.
Yleensä tuo tarina vielä tuppaa olemaan enemmän tai vähemmän negatiivissävytteistä - vähintäänkin listaa asioista, joita "pitää tehdä".

Olen tulossa huteraa aasinsiltaa pitkin siihen varsinaiseen asiaan, josta halusin teille kertoa.
Olen viime aikoina havahtunut siihen, että olen itsekin ollut oikea klassinen kouluesimerkki Tollen tarkoittamasta mielen (hirmu)vallasta. Olen tehnyt päässäni listaa asioista, joita pitää tehdä. Toistellut sitä mantran lailla uuvuttaen itseni jo valmiiksi ennen kuin olen edes ryhtynyt toimeen. Samalla tavalla olen ollut varsinainen "Pavlovin koira", klassisen ehdollistumisen prototyyppi.

Tätä täytyy hieman selventää:
Meillä on hakelämpökeskus ja sisällä talossa hälytin, joka pärähtää soimaan korvia särkevällä pärinällä kun tuli hakeuunista sammuu. Alkuaikoina, kun emme vielä tunteneet uunin sielunelämää kovin hyvin ja teimme virheitä, hälytin pärisi öisin todella usein. Tämä johti jopa siihen, että leudolla ilmalla (anteeksi vain vuokralaiset!) en edes pidä hälytintä päällä, koska pystyn silloin nukkumaan levollisemmin, kun mieleni ei pommita minua ajatuksella: kohta se kuitenkin pärisee -kohta se pärisee - pärisee...
Olisi mielenkiintoista selvittää, mitä kaikkea kehossa tapahtuu sekä psyykkisesti että ihan fyysisestikin tällaisen tilanteen aikana. Ihan maallikkonaki veikkaan, että stressitaso on jatkuvasti todella korkealla.
Vaikka pärinää ei kuuluisikaan, mieli, tuo Tollen salakavala manipuloija, joka kyttää tilaisuutta päästäkseen hallitsemaan ihmistä sen sijaan, että ihminen käyttäisi sitä työkaluna, jaksaa väsymättä muistuttaa, että kohta pärisee.
Olen ehdollistunut tuohon ääneen tai ajatukseen siitä niin, että kavahdan jopa ihan vieraassakin paikassa kuullessani vastaavanlaisen äänen.

Kuluneen tammikuun paukkupakkasten aikaan on ollut pakko pitää hälytintä päällä: huono juttu jos herää vasta siihen, että nenänpäässä on kuuraa.
Tähän mennessä olin jo tutustunut jonkinverran läsnäolotekniikoihin. Lisäksi olin saanut henkioppailtani "rauhanpaikka" -mielikuvan, johon asetuin iltaisin saadakseni unenpäästä kiinni.
Nyt oli vaan tilanne niin paha, että tarvittiin "järeämpiä" keinoja.
Mieli piti minut koko ajan valppaana muistuttaen selkäpiitäkarmivasta pärinästä ja tihutyötään tehostaakseen nosti eteeni kuvia kaikista niistä hankaluuksista, joita lämpökeskuksen sammuminen toisi mukanaan.

Kiitollisuuden voimasta on puhuttu paljon ja olen toki itsekin sen jo aiemminkin tiedostanut, mutta peruspositiivisenakin ihmisenä on myönnettävä, että silloin kun kaikki tuntuu menevän päin mörön häntää, kiitollisuudesta puhuminen tuntuu helposti tekopyhältä lässytykseltä.
Vaan parempaakaan en siihen hätään keksinyt. Niinpä iltaisin kun mieli tarjotteli minulle tuutulauluksi hälyttimen pärinää, sanoin sille napakasti EI. Asetuin mielikuvissa oppaiden näyttämään rauhanpaikkaani ja aloin luetella asioita, joista sain olla kiitollinen: olen terve,minulla on ihana tytär, josta on kasvanut vastuullinen nuori nainen, puoliso, koirani, hevoseni.....
Aluksi lista oli aika lyhyt, riittävä kuitenkin, että nukahdin, ennenkuin pääsin loppuun.
Sama toistui joka ilta. Lista on pidentynyt pidentymistään, vaikka alkuun olinkin ajatellut (mieleni oli minulle sanonut), että "se lista nyt on äkkiä lueteltu!"
Nyt lähes kuukauden jokailtaisen kiitollisuusmeditaation jälkeen voin vain todeta että TOIMII !

Ensinnäkin kiitoksen aiheita listatessaan on keskittynyt täysillä pelkästään siihen, siis mitä mainiointa mindfulnessia. Kiitollisuus kaiken lisäksi on siitä merkillinen juttu, että kun ajattelee asiaa, josta ei pysty olemaan muuta kuin kiitollinen, niin silloin tuo tunne sujahtaa ihmisen sisälle ja levittäytyy ympäri koko kehoa kuin lämmin laava syrjäyttäen tieltään kaiken tarpeettoman.
Tämän lisäksi on olemassa paljon ihan tieteellistäkin näyttöä positiivisen ajattelun vaikutuksista terveyteen. Joten......

Tässä hetkessä

Siitä lähtien, kun noin vuosi sitten kyselin tammaltani Hanilta, mitä voisimme yhdessä tehdä muiden hyväksi, olen pohtinut asioita, jotka auttavat minua työssäni ja arjessa.
Olen opiskellut eläinavusteista valmennusta, josta toivon tulevan itselleni työn, jossa voin auttaa myös muita.

Välillä olen käynyt todella syvällä. Olen miettinyt, ovatko tällaiset jaksamisongelmat vain minun omassa päässäni. Jos esittäisin ajatuksiani muille, kysyttäisiinkö minulta, mihin sitä valmennusta tarvitaan. Olenko ainut, joka listaa päässään kymmeniä tekemättömiä töitä ja uupuu jo pelkästä ajatuksesta? Onko tunne arjen hallinnan puutteesta pelkästään minun ongelmani?
Sitten huomasin kysyä itseltäni, eivätkö uupumus ja burn out ole kuitenkin hälyttävän yleisiä sairausloman syitä. Eikö olekin tunnettu ja tunnustettu tosiasia, että työn paljous tai pelkkä fyysinen rasittavuus ei yksistään ole syy uupumukseen.
Myönnetään, että näitä enemmän vaikuttaa se, miten ihminen itse kokee työnsä mielekkyyden, tarpeellisuuden ja määrän suhteessa omiin voimavaroihinsa. 
Näitä voimavaroja, niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin, on sopivalla valmennuksella mahdollista kasvattaa.

Jos kysyisin, tuntuuko kenestäkään toisesta siltä, että on tuhat asiaa, joita pitää tehdä ja juuri se ajatus tehtävistä asioista yhtenä suurena möykkynä painaa niin paljon, ettei edes pääse liikkeelle. 
Tai että olisi kymmenen mukavaakin asiaa, mitä haluaisi tehdä,mutta kun niitä on niin monta, tuntee silloinkin uupumusta, eikä osaa tarttua mihinkään.
Jos myöntäisin itsessäni nämä "heikkoudet", sanoisiko joku silloin tuntevansa samoin?

Hanin ja muiden hevosteni kanssa olen pikkuhiljaa löytänyt läsnäolon. Olen rohjennut pysähtyä hetkeen, edetä askel kerrallaan jatkuvan tehtävien listaamisen sijaan.
Olen alkanut tietoisemmin hiljentyä kokemaan elämää eläinten kanssa kaikilla aisteillani. 
Välttämättömiin toimiin ei mene yhtään enempää aikaa, vaikka en jatkuvasti olekaan ajatuksissani jo seuraavassa askareessa, pikemminkin päinvastoin.
Se, mikä ennen tuntui pelkästään työltä, on alkanut saada syvempää merkitystä. Olen löytämässä uudelleen kyvyn huomata ja nauttia hyvin pienistä asioista:
yksi maailman kauneimmista ja rauhoittavimmista äänistä syntyy hevosen roukuttaessa heinää karsinan turvallisessa hämärässä.

Kirvesmiehen tyttäret

Sellaista ammattinimikettä kuin kirvesmies ei nykyään taida olla olemassakaan.Nykysuomeksi se on kai rakennusmies tai talonrakentaja.
Isäni sotilaspassissa lukee ammattina kirvesmies. Olen siis kirvesmiehen tytär. Ja ylpeä siitä.
Miten siitä tuli fb-ryhmän nimi. Ehkä heikkona aasinsiltana. Asuimme maalla, isäni omin käsin rakentamassa mökissä toimeentulon koostuessa perinteisen maanviljelyn lisäksi monesta muusta - mikä nykyään on kovin trendikästä. Silloin se oli vain pakko.

Päivän monenkirjavien tapahtumien ja toimien innoittamana aloin ajatella rooliani maaseudulla asuvana naisena. Ja tulin siihen tulokseen, että olen kummajainen. Maalaisille olen "se kaupunkilaistyttö" ja ns. oikeille kaupunkilaisille hyvinkin perusmaalainen. Ja maalaistyttöhän minä todellakin pohjimmiltani olen.
Silti muistan elävästi vielä 20 vuoden jälkeenkin, kuinka suuri järkytys konkreettinen muutto maalle minulle oli. Olin kyllä tottunut kaikenlaisiin "maalaistöihin", se ei ollut ongelma, mutta en ollut ymmärtänyt, että ostaessani talon - ja todellakin olimme ostaneet tyhjillään olleen talon, mukana tuli kaikenlaisia "kaupanpäällisiä", jotka oli vain hyväksyttävä, tai ainakin niitä oli opittava sietämään.

Vaikka rakastin (ja rakastan vieläkin) tuota ukonturjakettani, tein silti melkein päivittäin lähtöä takaisin kaupunkiin. Työnsin pientä tytärtäni rattaissa kylätien laitaa saksanpaimenkoira hihnassa vierelläni ja kuvittelin mielessäni, miten vain jatkan kävelemistä enkä käänny takaisin. Joka kerta kuitenkin käännyin.

Olisi klisheistä ja tekopyhää todeta että vuodet ovat "tehneet tehtävänsä" tai "hioneet särmät" tai jotain muuta yhtä typerää.
Vaikka meillä ei tehty perinteistä sukupolvenvaihdosta, olimme silti ostaneet ja ottaneet jatkaaksemme toisten ihmisten elämäntyön. Ja se jos mikä on vähintäänkin haasteellinen asetelma.

Aloin miettiä lähi- ja tuttavapiirissäni olevia naisia ja huomasin, että meitä kummajaisia, oman polun raivaajia, kirvesmiehen tyttäriä jotka rakentavat omannäköisensä elämän ympäristön (tai päänsisäisistä) paineista huolimatta, taitaakin olla melkoinen joukko.