Kiitollisuudesta

Eckhart tolle puhuu kirjassaan Läsnäolon voima mielen vallasta. Siitä, miten ihmisistä on tullut pakonomaisen ajattelun vankeja. He kuvittelevat hallitsevansa mieltään ja ajatuksiaan, mutta kuinka moni osaa pysäyttää jatkuvan ajatusten virran?
Mieli tuottaa jatkuvalla syötöllä tarinaa, ajatuksia, ilman, että edes huomaamme sitä.
Yleensä tuo tarina vielä tuppaa olemaan enemmän tai vähemmän negatiivissävytteistä - vähintäänkin listaa asioista, joita "pitää tehdä".

Olen tulossa huteraa aasinsiltaa pitkin siihen varsinaiseen asiaan, josta halusin teille kertoa.
Olen viime aikoina havahtunut siihen, että olen itsekin ollut oikea klassinen kouluesimerkki Tollen tarkoittamasta mielen (hirmu)vallasta. Olen tehnyt päässäni listaa asioista, joita pitää tehdä. Toistellut sitä mantran lailla uuvuttaen itseni jo valmiiksi ennen kuin olen edes ryhtynyt toimeen. Samalla tavalla olen ollut varsinainen "Pavlovin koira", klassisen ehdollistumisen prototyyppi.

Tätä täytyy hieman selventää:
Meillä on hakelämpökeskus ja sisällä talossa hälytin, joka pärähtää soimaan korvia särkevällä pärinällä kun tuli hakeuunista sammuu. Alkuaikoina, kun emme vielä tunteneet uunin sielunelämää kovin hyvin ja teimme virheitä, hälytin pärisi öisin todella usein. Tämä johti jopa siihen, että leudolla ilmalla (anteeksi vain vuokralaiset!) en edes pidä hälytintä päällä, koska pystyn silloin nukkumaan levollisemmin, kun mieleni ei pommita minua ajatuksella: kohta se kuitenkin pärisee -kohta se pärisee - pärisee...
Olisi mielenkiintoista selvittää, mitä kaikkea kehossa tapahtuu sekä psyykkisesti että ihan fyysisestikin tällaisen tilanteen aikana. Ihan maallikkonaki veikkaan, että stressitaso on jatkuvasti todella korkealla.
Vaikka pärinää ei kuuluisikaan, mieli, tuo Tollen salakavala manipuloija, joka kyttää tilaisuutta päästäkseen hallitsemaan ihmistä sen sijaan, että ihminen käyttäisi sitä työkaluna, jaksaa väsymättä muistuttaa, että kohta pärisee.
Olen ehdollistunut tuohon ääneen tai ajatukseen siitä niin, että kavahdan jopa ihan vieraassakin paikassa kuullessani vastaavanlaisen äänen.

Kuluneen tammikuun paukkupakkasten aikaan on ollut pakko pitää hälytintä päällä: huono juttu jos herää vasta siihen, että nenänpäässä on kuuraa.
Tähän mennessä olin jo tutustunut jonkinverran läsnäolotekniikoihin. Lisäksi olin saanut henkioppailtani "rauhanpaikka" -mielikuvan, johon asetuin iltaisin saadakseni unenpäästä kiinni.
Nyt oli vaan tilanne niin paha, että tarvittiin "järeämpiä" keinoja.
Mieli piti minut koko ajan valppaana muistuttaen selkäpiitäkarmivasta pärinästä ja tihutyötään tehostaakseen nosti eteeni kuvia kaikista niistä hankaluuksista, joita lämpökeskuksen sammuminen toisi mukanaan.

Kiitollisuuden voimasta on puhuttu paljon ja olen toki itsekin sen jo aiemminkin tiedostanut, mutta peruspositiivisenakin ihmisenä on myönnettävä, että silloin kun kaikki tuntuu menevän päin mörön häntää, kiitollisuudesta puhuminen tuntuu helposti tekopyhältä lässytykseltä.
Vaan parempaakaan en siihen hätään keksinyt. Niinpä iltaisin kun mieli tarjotteli minulle tuutulauluksi hälyttimen pärinää, sanoin sille napakasti EI. Asetuin mielikuvissa oppaiden näyttämään rauhanpaikkaani ja aloin luetella asioita, joista sain olla kiitollinen: olen terve,minulla on ihana tytär, josta on kasvanut vastuullinen nuori nainen, puoliso, koirani, hevoseni.....
Aluksi lista oli aika lyhyt, riittävä kuitenkin, että nukahdin, ennenkuin pääsin loppuun.
Sama toistui joka ilta. Lista on pidentynyt pidentymistään, vaikka alkuun olinkin ajatellut (mieleni oli minulle sanonut), että "se lista nyt on äkkiä lueteltu!"
Nyt lähes kuukauden jokailtaisen kiitollisuusmeditaation jälkeen voin vain todeta että TOIMII !

Ensinnäkin kiitoksen aiheita listatessaan on keskittynyt täysillä pelkästään siihen, siis mitä mainiointa mindfulnessia. Kiitollisuus kaiken lisäksi on siitä merkillinen juttu, että kun ajattelee asiaa, josta ei pysty olemaan muuta kuin kiitollinen, niin silloin tuo tunne sujahtaa ihmisen sisälle ja levittäytyy ympäri koko kehoa kuin lämmin laava syrjäyttäen tieltään kaiken tarpeettoman.
Tämän lisäksi on olemassa paljon ihan tieteellistäkin näyttöä positiivisen ajattelun vaikutuksista terveyteen. Joten......

Tässä hetkessä

Siitä lähtien, kun noin vuosi sitten kyselin tammaltani Hanilta, mitä voisimme yhdessä tehdä muiden hyväksi, olen pohtinut asioita, jotka auttavat minua työssäni ja arjessa.
Olen opiskellut eläinavusteista valmennusta, josta toivon tulevan itselleni työn, jossa voin auttaa myös muita.

Välillä olen käynyt todella syvällä. Olen miettinyt, ovatko tällaiset jaksamisongelmat vain minun omassa päässäni. Jos esittäisin ajatuksiani muille, kysyttäisiinkö minulta, mihin sitä valmennusta tarvitaan. Olenko ainut, joka listaa päässään kymmeniä tekemättömiä töitä ja uupuu jo pelkästä ajatuksesta? Onko tunne arjen hallinnan puutteesta pelkästään minun ongelmani?
Sitten huomasin kysyä itseltäni, eivätkö uupumus ja burn out ole kuitenkin hälyttävän yleisiä sairausloman syitä. Eikö olekin tunnettu ja tunnustettu tosiasia, että työn paljous tai pelkkä fyysinen rasittavuus ei yksistään ole syy uupumukseen.
Myönnetään, että näitä enemmän vaikuttaa se, miten ihminen itse kokee työnsä mielekkyyden, tarpeellisuuden ja määrän suhteessa omiin voimavaroihinsa. 
Näitä voimavaroja, niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin, on sopivalla valmennuksella mahdollista kasvattaa.

Jos kysyisin, tuntuuko kenestäkään toisesta siltä, että on tuhat asiaa, joita pitää tehdä ja juuri se ajatus tehtävistä asioista yhtenä suurena möykkynä painaa niin paljon, ettei edes pääse liikkeelle. 
Tai että olisi kymmenen mukavaakin asiaa, mitä haluaisi tehdä,mutta kun niitä on niin monta, tuntee silloinkin uupumusta, eikä osaa tarttua mihinkään.
Jos myöntäisin itsessäni nämä "heikkoudet", sanoisiko joku silloin tuntevansa samoin?

Hanin ja muiden hevosteni kanssa olen pikkuhiljaa löytänyt läsnäolon. Olen rohjennut pysähtyä hetkeen, edetä askel kerrallaan jatkuvan tehtävien listaamisen sijaan.
Olen alkanut tietoisemmin hiljentyä kokemaan elämää eläinten kanssa kaikilla aisteillani. 
Välttämättömiin toimiin ei mene yhtään enempää aikaa, vaikka en jatkuvasti olekaan ajatuksissani jo seuraavassa askareessa, pikemminkin päinvastoin.
Se, mikä ennen tuntui pelkästään työltä, on alkanut saada syvempää merkitystä. Olen löytämässä uudelleen kyvyn huomata ja nauttia hyvin pienistä asioista:
yksi maailman kauneimmista ja rauhoittavimmista äänistä syntyy hevosen roukuttaessa heinää karsinan turvallisessa hämärässä.

Kirvesmiehen tyttäret

Sellaista ammattinimikettä kuin kirvesmies ei nykyään taida olla olemassakaan.Nykysuomeksi se on kai rakennusmies tai talonrakentaja.
Isäni sotilaspassissa lukee ammattina kirvesmies. Olen siis kirvesmiehen tytär. Ja ylpeä siitä.
Miten siitä tuli fb-ryhmän nimi. Ehkä heikkona aasinsiltana. Asuimme maalla, isäni omin käsin rakentamassa mökissä toimeentulon koostuessa perinteisen maanviljelyn lisäksi monesta muusta - mikä nykyään on kovin trendikästä. Silloin se oli vain pakko.

Päivän monenkirjavien tapahtumien ja toimien innoittamana aloin ajatella rooliani maaseudulla asuvana naisena. Ja tulin siihen tulokseen, että olen kummajainen. Maalaisille olen "se kaupunkilaistyttö" ja ns. oikeille kaupunkilaisille hyvinkin perusmaalainen. Ja maalaistyttöhän minä todellakin pohjimmiltani olen.
Silti muistan elävästi vielä 20 vuoden jälkeenkin, kuinka suuri järkytys konkreettinen muutto maalle minulle oli. Olin kyllä tottunut kaikenlaisiin "maalaistöihin", se ei ollut ongelma, mutta en ollut ymmärtänyt, että ostaessani talon - ja todellakin olimme ostaneet tyhjillään olleen talon, mukana tuli kaikenlaisia "kaupanpäällisiä", jotka oli vain hyväksyttävä, tai ainakin niitä oli opittava sietämään.

Vaikka rakastin (ja rakastan vieläkin) tuota ukonturjakettani, tein silti melkein päivittäin lähtöä takaisin kaupunkiin. Työnsin pientä tytärtäni rattaissa kylätien laitaa saksanpaimenkoira hihnassa vierelläni ja kuvittelin mielessäni, miten vain jatkan kävelemistä enkä käänny takaisin. Joka kerta kuitenkin käännyin.

Olisi klisheistä ja tekopyhää todeta että vuodet ovat "tehneet tehtävänsä" tai "hioneet särmät" tai jotain muuta yhtä typerää.
Vaikka meillä ei tehty perinteistä sukupolvenvaihdosta, olimme silti ostaneet ja ottaneet jatkaaksemme toisten ihmisten elämäntyön. Ja se jos mikä on vähintäänkin haasteellinen asetelma.

Aloin miettiä lähi- ja tuttavapiirissäni olevia naisia ja huomasin, että meitä kummajaisia, oman polun raivaajia, kirvesmiehen tyttäriä jotka rakentavat omannäköisensä elämän ympäristön (tai päänsisäisistä) paineista huolimatta, taitaakin olla melkoinen joukko.

Hyppy tuntemattomaan

Eihän se nyt tavatonta ole, että tämänikäisen naisen lapset lentävät pesästä. Ei toki. Enemmänkin tavallista. Ja paljon tätä nuoremmankin naisen.
Tämäkin yksilö on pyrähdellyt pesästä jo hyvän aikaa. Oikeastaanhan ne aloittavat sen "pyrähtelyn" melko samaan aikaan kuin itsenäisen syömisen ja kävelyn.
Uhmaikäinen raivaa omaa tilaansa maailmoja syleilevällä vimmalla. Tämäkin linnoittautui hevostarhan perälle ja nipisti suunsa tiukasti kiinni kun huhuilin.
Teini-ikäinen mopoineen kasvatti emoa aivan uuteen suhtautumiseen: terve huoli sai olla, mutta turha epäily pois. Tyttö on saanut synnyinlahjana terveen järjen - eikä se kehity, jos ei sitä anneta käyttää. Hillitse emonen siis halusi soitella jatkuvasti perään, hallita ja kahlita. Riittää, että puhelin on aina auki, aina saa soittaa - missä tilanteessa, missä kunnossa tahansa.

Eikä se siihen pääty. Muutto ensimmäiseen omaan asuntoon sekin melkein teininä vielä. Emonen on oppinut luottamaan tipusensa järkeen. Hyvin se menee. Pakko on irtipäästää, niin se vain on. Vaikeinta on se, mitä ei sanota. 16-vuotiaan ylpeydellä:"Mene jo!" Katse tiukasti tietokoneen ruudussa. Emo sulkee oven ja nielee kyyneleet. Jostain tulee ymmärrys: näin sen on mentävä. Muna on viisaampi kanaa. Pakottaa emon lähtemään. Itse on otettava ensimmäiset haparoivat askeleet. Aina ja aina uudestaan.

Aikuisen, omillaan asuvan tyttären kanssa on löytynyt ystävyys. Olen kyllä yhä sama emonen, mutta onnelliseksi yllätyksekseni ehä enemmän myös ystävä. Ja jälleen uusi pesästä pyrähdys.
Tällä kertaa hieman pitemmälle. Ulkomaille saakka.
Turha on tulla selittämään, miten lyhyt aika, miten nopeasti se menee, miten hieno juttu,miten hyvä kokemus. Kai minä nyt sen tiedän.  Ja tiedän senkin, että ei ole tämä ensimmäinen lintunen, jonka siivet kantavat pidemmälle kuin pesäpuun juurelle. Minulle tämä kokemus on kuitenkin ainutkertainen. Ikävää ja irtipäästämisen tuskaa ei vähennä tieto, että tuhannet ja tuhannet äidit ovat kokeneet saman.
Eikä ylpeyttä siitä, että lapseni siivet kantavat myöskään pienennä se, että toiset ovat tehneet saman aiemmin.
Hyppy on aina hyppy. Tuntematon on aina tuntematon, riippumatta siitä, miten moni on sen kokenut minua ennen.

Rakas, rohkea tyttäreni, levitä siipesi ja liidä kohti uusia, rikkaita kokemuksia.Tiedän, että sinulla on mukanasi kompassi, joka on parempi suunnannäyttäjä kuin kaikki maailman kartat ja navigaattorit yhteensä. Seuraa sydänkompassiasi, se kyllä näyttää sinulle oikean suunnan. Nauti matkasta ja tule aikanaan kotiin matkalaukku hienoja kokemuksia pullollaan.

Horse medicine - hevonen hoitaa sielun haavoja.....

Luokseni tuli kaksi naista, äiti ja tytär.
 Teimme illalla ns. tallimeditaation. Keskityimme aluksi olemaan läsnä itsessämme ja paikassa ja hetkessä, jossa olimme. Tästä jatkoimme hevosten luo.
Olin ottanut tavaksi nojailla illalla heiniä rouskuttavan hevosen kylkeen ja saanut huomata, mikä valtava rauhan ja rakkauden energia noissa hetkissä oli läsnä. Olimme Anu-ystäväni kanssa kokeilleet tätä "hevosmeditaatiota" muutamaan otteeseen ja nyt rohkenin tarjota sitä myös vieraille.

Äiti, Raili, oli suomenhevoseni Suihku- Pojan luona. Hän nojasi Poken kylkeen, laittoi poskensa hevosta vasten ja silitteli sen pehmoista karvaa. Kun sitten lopuksi kehotin kiittämään hevosta, huomasin Railin poskella kyyneleitä.
Varustehuoneeseen palattuamme hän kertoi, miten oli pelännyt hevosia, koska oli lapsena joutunut kohtaamaan naapurin vihaisen oriin. Hän sanoi, ettei koskaan ollut ollut näin lähellä hevosta. Pelko oli ollut niin voimakas, että hiljaisesta halustaan huolimatta hän ei ollut tätä ennen edes ajatellut ryhtyvänsä työstämään ja terapoimaan pelkoaan pois. Nyt nuo pelot olivat saaneet turvallisesti purkautua ulos. Hän ylisti sitä valtaisaa rauhan ja turvallisuuden tunnetta, jonka oli saanut kokea Poken luona ollessaan.

Seuraavana aamuna jatkoimme hevosasioilla, sillä tytär oli toivonut myös ratsastusta. Sanoin vielä Railille, että hänen ei tarvitse jännittää, hän voisi mennä juuri niin pitkälle, kuin tuntuisi hyvältä. Jos hän ei uskaltautuisi Poken selkään asti, sekin olisi ok, nyt mentäisiin aivan hänen ehdoillaan.
Raili kuitenkin sanoi, että hän tuntee olonsa niin varmaksi ja turvalliseksi Poken seurassa, koska he olivat edellisiltana "sopineet asioista", että hän haluaa myös nousta satulaan.

Kaikki sujui todella hienosti ja Raili rentoutui hevosen liikkeessä. Hän oli tavattoman kiitollinen Pokelle siitä työstä, minkä hevonen oli tehnyt osoittaessaan hänen rakkautensa ja lempeytensä pyyhkien menneisyyden möröt pois.
Samalla kertaa hevonen oli pyyhkinyt pois myös minun mörköni. Tunsin, miten olin ikäänkuin vasta nyt tullut kotiin. Olin juuri siinä, missä minun kuuluikin olla, tein sitä työtä, jota minun kuului ja jota halusin tehdä.

Tällainen aito yhteys eläimen kanssa, mikä Railin ja Pojan välille syntyi, on mahdollinen vain, jos ihminen unohtaa kaikenlaiset ajatukset suorittamisesta ja tuloksista tai "kouluttamisesta", jos hänen on mahdollista kohdata eläin ympäristössä, jossa "vain oleminen" on itse tarkoitus.
Se, että uskaltaa pysähtyä ja hiljentyä pelkästään aistimaan eläimen läsnäoloa ja tarkkailemaan omia tuntemuksiaan lempeästi ja hyväksyvästi, voi saada aikaan suuremman muutoksen, kuin pakonomainen yrittäminen ja suorittaminen.
Tällaisen ympäristön haluan tallissani tarjota ihmisille.

Kalkkiviivoilla

Jani Wahlman kirjoittaa Vakaalla maalla-blogissaan tuulitunneliin joutumisesta. Oravanpyöräksikin sitä on kai tavattu nimittää. Enemmän, nopeammin, tehokkaammin....

Aloin ajatella asiaa ja jotenkin minulle tuli mieleen, että myös downshiftaamisen tuulitunneliin voi joutua.

Hidastamisen menetelmien kirjo on niin valtava ja informaatioita tästäkin aiheesta tulvii niin monelta suunnalta, että pienen "slowdownaajan" pää pyörii kuin pöllönpoikasella.

Tarkoitukseni ei ole kritisoida menetelmiä tai niiden tarjoajia. Itsekin teen työtä hyvinvointiin liittyvien asioiden parissa ja toimeentuloni riippuu siitä, että ihmiset löytävät luokseni ja kokevat saavansa apua.

Olen vain huomannut, että minun itseni on hidastettava hidastamista. Olen koko ajan vaarassa ajautua elämäntaitomenetelmien tuulitunneliin. Kun näen mainoksen tai hyvän blogitekstin, niin sen sijaan, että ihastelisin "aivan kuin minun ajatuksiani", huomaan tuntevani jonkinlaista hätäännystä. Joku on ehtinyt ensin, "varastanut" minun juttuni. 

Tulee sielullinen hengästyminen, ikäänkuin kysymyksessä olisi kilpajuoksu. Muut kisaajat ampaisevat liikkeelle, minun jalkani vain eivät suostu ottamaan askeltakaan. Olen juuttunut kalkkiviivoille.

Ymmärrän, että olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. Niin fyysisestä kuin henkisestä. Minun tehtäväni on rauhassa tarkastella omaa juttuani ja tehdä siitä niin hyvä, kuin osaan, jotta ne, jotka tulevat luokseni, todella saavat apua. Minun on kuunneltava sydäntäni sen suhteen, mitkä menetelmät todella sopivat minun käyttööni. 

Samoin apua hakevien ihmisten tehtävä on kuulostella omaa sisintään. Usein, kun paniikinomaisen etsimisen sijaan pysähtyy hetkeksi ja vetää syvään henkeä, saa huomata, että keinot löytyvät lähempää kuin osasi kuvitella: omasta itsestä.

Toisin silmin

Olin menossa ystäväni luo "suunnittelupalaveriin" eli suomeksi sanottuna juonimaan uusia juttuja. Lähestyessäni heidän parkkipaikkaansa, huomasin, että kuusikon suojassa oleva tienpätkä oli aivan valtavan jäinen ja liukas, lisäksi parkkialueen luona näytti olevan autoja hujan hajan.
Hetkisen äimisteltyäni minulle valkeni, mitä oli tekeillä. Ystävälläni oli asiakasryhmän tapaaminen ennen meidän sovittua aikaamme, ja ilmeisesti nämä olivat jotenkin järkeilleet autot siihen kummalliseen järjestykseen.
Ystävättäreni mies riensi kohta "hätiin" ja tarttui kädessäni oleviin autoni avaimiin, kysyen sallinko hänen ajaa autoni parempaan kohtaan. No tottakai, mutta....
sitten totesin, että se ei kyllä ole minun autoni, kun hän oli menossa tielle pysäköityyn harmaaseen pikkuautoon. Minä olen vasta tulossa, minun autoni on tuolla kauempana tiellä.
Hyvänen aika. Hän hämmentyi vallan ja totesi sitten, että hän luuli minua siksi tytöksi, joka oli hänen vaimonsa ryhmässä, ja että tämä olisi lähdössä. Olin kuulemma ihan saman näköinen.

Myöhemmin sain huomata, että tuolla pikkuepisodilla olikin minulle suurempi merkitys. Mennessäni mökkiin, jossa ystäväni asiakasryhmä teki lähtöä katsoin vuoron perään takkeja pukevia naisia ja ajatus pyyhkäisi ylitseni. Tuoltako näytän? Vai tuolta?
Ystäväni oli juuri halaamassa kolmatta, hoikkaa, vaaleahkoa hyvin kaunista naista. Olin varma, että mies EI AINAKAAN häntä ollut tarkoittanut. Ystäväni sanoi naiselle jotakin hyvästiksi.
Myöhemmin keskustelussamme hän käytti noita aivan samoja sanoja puhuessaan minusta. Silloin minä tiesin.
Nehän olivat vain sanoja, mutta ne herättivät minut hetkeksi katsomaan itseäni ulkopuolisen silmin. Ehkäpä olemuksessani ja kenties kasvojen piirteissäni oli sittenkin jotain samaa kuin siinä naisessa.
Havahduin ajattelemaan asiaa hieman syvällisemmin.
Jos edes joskus rohkenisimme katsoa itseämme niillä silmillä, joilla ystävämme meidät näkevät, emmekä sen ruman, virheitä ja puutteita pursuavan harhakuvan lävitse, jonka olemme itsellemme luoneet, ehkä silloin näkisimme jotain kaunista.